New Orleans and beyond

Yew Ha, bitches... I mean ma'ams!

Dallas jäi taaksemme ja kohteena navigaattorissa loisti New Orleans. Odotukset nollissa suuntasimme kuumasta Texasista kohti itää ja Louisianaa. Jo 50 mailin jälkeen maasto alkoi näyttää vihreältä ja ilma tuntua todella kostealta! Mahtavien maalaismaisemien (yew ha!) jälkeen lähempänä New Orleansia tiet muuttuivat suoriksi rämeiden ylittäviksi yhtäjatkoisiksi silloiksi - melkoisia insinööriyden taidonnäytteitä!

Kohtasimme Jumalaisia vitsejä matkalla pois Texasista.

Suistot löytyi - blues ei.

Väsyneen päivän päätteeksi päädyimme heikosti scouttaamaani hotelliin O'Keefe Avenuella. Hotelli näytti lähinnä Lahden kaupungin omistamalta kansanopistokeskukselta.... jos sellaista on edes olemassa. Suhteellisen edullinen hotelli melkein pelimestoilta lämmitti kuitenkin mieltä ja se riitti meille. Emmehän olleet tulleet New Orleansiin tekemään muuta kuin dokaamaan.Sovimme muutenkin jo etukäteen, että nähtävyydet jätetään tuleviin vierailukertoihin mikäli sellaisia koskaan suoritamme. Olimme jo tähän mennessä suorittaneet lomallamme aika paljon ja halusimme nollata tilanteen kaupungin suomin keinoin. Jälkiviisaille kerrottakoon, että yrittäkää itse suorittaa neljä viikkoa yhteen menoon. Kertaalleen sen jo kahden viikon settinä hoitaneena voin kertoa ettei se ole lystiä. Viinaa siis naamaan, yew ha!

Emme voi muuta kuin hehkuttaa Bourbon Streetia! Kuvitelkaa ruotsinlaiva potenssiin kymmenen ja poistakaa Ruotsi tuosta yhtälöstä. Kaikenlaista meininkiä ja  nähtävää kuin myös bilettäjää riitti kadulla. Negatiivisena puolena todettakoon kuitenkin aivan törkeät hinnat baareissa. Ihan kuin olisi Kaislassa dokannut! Siirtyminen Bourbon Streetilta pari korttelia länteen tai itään laski hanaoluen hinnan seitsämästä dollarista kahteen! Viihdyimme kuitenkin kaksi iltaa tällä kadulla.

Ei niin kallis Bourbon Street vaan pari katua vierestä...

Ruuastaan kuuluisa Louisiana olisi varmasti ollut parempi kohde pidemmällä vierailuajalla ja suuremmalla lompakolla varustettuna. Kävimme kääntymässä Domilise's Po-Boys -ravintolan edessä, joka on kuuluisa esimerkiksi Anthony Bourdainin No Reservations! -ohjelmasta, mutta jumalauta, se oli kiinni juuri kyseisen viikon ajan kesälomien takia! Kevyesti kyllä vi**tti! Tähän mennessä olimme "nauttineet" joka päivä erinäisten pikaruokaloiden hampurilaisia, ja nyt oli saatava katko tähän läskifestiin! Muutamat ravintolat etukäteen navigaattoriin selvitettynä päädyimme lopulta niinkin mauttoman kuuloiseen ravintolaan kuin Jimmy Buffett's Margaritaville:een! Kuinka hyvää ruokaa voit löytää kantritähden ja hänen biisinsä nimen mukaan nimetystä ravintolasta New Orleansissa - no etpä juuri kovinkaan hyvää! Pienet ja suhteellisen kalliit annokset maksettuamme nostimme Sargen kytkintä kohti hotellia. Halvalla ostetut Walmart-Budweiserit jääkoneesta poistettujen jääpalojen viilentämänä auttoivat selviämään kärsityn ravintotappion yli. Kävimme vielä kolmantena iltana nautiskelemassa muka hyvin selvitetyn ravintolan antimia. Jouduimme kuitenkin toteamaan, ettei halvalla saa hyvää, mutta kalliilla saa huonoa. Alkuruokana nielemämme nilviäiset eli osterit olivat ihan kiva juttu kokeilla, mutta aikamoista paskaa ne loppupeleissä olivat! Pääruuista sen verta, että Samin hummeri sentään maistui hummerilta, mutta kieltämättä sekin oli vähän ylikeitettyä. Itse nautin upporasvassa keitettyä ties mitä merenelävää.

Ruokapaikka, jota emme koskaan nähneet sisältä.

Dokailun ja toisen päivän erittäin pitkään venyneen nukkumisen ohessa ajattelimme tekevämme New Orleansissa jotain hyödyllistäkin. Molempien karvoitus yläpäässä oli alkanut rehottaa jo siihen malliin, että asialle oli tehtävä jotain. Googleen näppäilty "barber shop new orleans" ei meinannut tuottaa tulosta, kun lähdimme etsimään partureita. Ensimmäistä ei löytynyt, toinen oli bookattu täyteen, mutta kolmas löytyi lopulta tosin aivan älyttömän etsimisen jälkeen. (HUOM! Missään vaiheessa yhtään missään ei lukenut halaistua sanaa, että täällä on parturi...) Kuvitelkaa vaikkapa Helsingin keskustan WTC:n talo. Ottakaa pankin aulasta hissi viidenteen kerrokseen. Kävelkää epämääräinen ja täysin analogisten ovien peittämä käytävä päätyyn asti. Kuunnelkaa vaimeaa puhetta käytävän päädyssä olevan oven takaa ja rohkaiskaa itseänne koputtaamaan oveen. Millä todennäköisyydellä ovi aukeaa ja sen takaa paljastuu kuin elokuvista revitty täysin vain miehille suunnattu parturi kera kahden italialaistaustaisen 60-70-vuotiaan herrasmiespartuin?!?!?!! Kyseinen parturi on muuten Whitney Barber Shop. Se löytyy kyllä Googlaamalla, mutta lopulliset keinot sen löytämiseen ovat kuin Narnian tarinoista! Molemmilla meistä jäi kyllä suut auki pitkäksi aikaa, että kuinka tuollaisia mestoja voi olla olemassa! Luulenpa vain, että tippikulttuurilla on jotain tekemistä moisen menon kanssa... Suosittelemme todellakin kaikille!!! Jäihän siis lopulta New Orleansista mieleen muutakin kuin kallis bisse ja paska ruoka...

Rahalla saa ja Chargerilla pääsee. Näinpä siis päätimme päästä ulos kaupungista kolmen erittäin hyvin nukutun yön ja levätyn päivän jälkeen. New Orleansin pohjoispuolella sijaitsevan Lake Pontchartrain -järven halki kulkee luotsuora tie, joka oli poistumisreittimme. Noin 30 mailin pituinen silta laittoi taas miettimään ihmisen suuruudenhulluutta. Hieno homma, kun joku tuonkin on suunnitellut ja toteuttanut, mutta kuinka hulluna tuota suunnittelijaa on alunperin pidetty!??! Silta loppui ja ihmeiden aika oli ohi. Perus highway oli jälleen reittinämme kohti Georgiaa tosin ensin halkoen läpi Mississippin ja Alabaman. Jokseenkin samanlaisten maisemien läpi saavuttuamme syvälle Alabamaan, alkoi maantiekulttuuri näyttää aivan uusia puoliaan. Rakkaan Sargemme rekisterikilvissähän kimaltelee California-teksti. Tämä ei selkeästikään lämmitä hillbilly-kansaa vaan lähinnä kiihottaa heitä näyttämään, ketkä ovat teiden valtiaita. Antaa Billy Bobin ja Hank JR:n ajaa teitään. Me tyydyimme rauhalliseen ajoon kohti Atlantaa.

Lake Pontchartrainin ylittävä tie/silta.

Jo todettu "rahalla saa ja Sargella pääsee" ei ehkä ihan vielä riitä kertomaan kokemaamme Atlantan päässä. Lähtiessämme New Orleansista varasin edukkaan ja muka hyvin scoutatun motellin Atlantasta. Ehkä voisin muistuttaa kaikkia Google Street Viewin olemassa olosta ja voisin muistuttaa samalla siitä myös itseäni. Osoite Atlantan päässä oli 301 Fulton Industrial Circle. Osoitekin jo kuulostaa siltä, että nyt ei ole välttämättä kaikki ihan kunnossa. Jos jonkinmoisen tissibaarin pihan, huorakadun ja epämääräisen huumejengin läpi päästyämme Super 8 -motellin pihaan alkoi (ehkä jopa Samiakin) jännittää. Otimme kamat kantoon ja laahustimme motellin front deskille... Pieni intialaismies antoi meille avainkortit ja maksoin huoneen. Jo saapumisemme jälkeen ihmeellistä zombie-laumaa alkoi heilua parkkipaikalla ja motellin pitäjä kävi häätämässä porukkaa pihasta pois. Kuumotukset lähes katossa istuimme hetken huoneessa ja lähdimme hakemaan ruokaa KFC:stä, jota ei kuitenkaan löytynyt vaan poimimme hyvää paskaa Taco Bellistä. Palattuamme motellillemme (kera kiiltävän California-kilvin varustetun Chargerimme) söimme "maittavan" paska-aterian Harry Potterin loitsiessa taikojaan halvan kaapelitelevisiokanavan valaistessa keltaista motellihuonettamme. Ihanaisen ruuan jälkeen nappasin läppärin syliin ja googletin kyseistä naapurustoa. No eipä tuo kovin hyvältä näyttänyt varsinkaan kun ensimmäinen hitti oli, että juurikin samaisessa motellissa on tapettu jengiä. Jännäkakat jo lähes housunpunteissa sanoin ottavani kevyet yöpymisrahat takkiini, mikäli vaihdettaisiin mestaa - Sami ei laittanut vastaan. Front deskillä tokaisin intialaiselle kai omistajalle, että thanks but no thanks, ja kysyin että saisiko vaikka edes toisesta yöstä massit takaisin - äijä lupasi palauttavansa rahat. Tätä en kuitenkaan usko, mutta väliäkö sillä kun hengissä ollaan! Vastapalloon kulkiessamme huorat ja piripäät vaikuttivat vallan harmittomilta, kunhan vain auton ovet olivat lukossa ja vauhtia päälle 20 mailia tunnissa.

Tähän mennessä iltaa, oli onneksi jo Sargella päästy. Nyt oli vaiheessa raha. Booking.comista nopeasti pirihuoramotellilla scoutattu ja lähes keskustan tuntumassa sijaitsevan Meliã-hotellin osoite kiilui navigaattorissamme. Prameahko hotelli löyti melko kivuttomasti kahdeksankaistaisen freeway-sokkelon läpi. Saimme autonkin parkkiin aivan älyttömän hintaista valet-parking-optiota käyttämättä. Kuumotukset vaihtuivat jälleen kerran idioottimaisiin yew ha -huutoihin ja suuntasimme läheiseen Publik Draft Houseen. Suljettujen, ja alkuillan jäljiltä maksukykyä vaativien tuntuisten ovien takana nautimme muutamat paikalliset hanaoluet ennen painumistamme hotellihuoneemme queensize-sänkyjemme valkoisiin ja niin rahalla maksettuihin lakanoihimme.