Niagara Falls

Niagara Falls ja Kanada.

Aamu Canadan rajalla valkeni nopeasti. Antti oli taas hereillä ensin, liekö nukkunut lainkaan? Yö vietettiin alempaa keskitasoa edustavassa hotlassa, jonka liki viiskymppinen täysin albiino vastaanottovirkailija ei kyseiseen kellonaikaan ainakaan vahvistanut tunnettamme onnistuneesta yöpaikan valinnasta. Olimmehan tehneet muutamia virheitä asian tiimoilta aiemmin. Tämäkin luukku taisi olla pikagoogletettu navin tietokannasta.. Kaiken hyvän päälle myöhäisestä ajankohdastamme huolimatta yö murjussa olisi maksanut yli $150. En osannut taaskaan pitää suutani kiinni vaan lausuin matkalla jo monesti kuullut sanat: "What, no discounts?". No irtosihan se huone yöksi sitten alle satkun hintaan, hah!

Uloskirjautuessamme kyselimme respalta vielä ohjeita putoukselle. Autosopparimme kieltäessä jyrkästi maastapoistumisen emme missään nimessä halunneet joutua Kanadan puolelle. No, eipä se tietysti ihan helposti olisi onnistunutkaan sen verran mittavat rajavartiohässäkät ylityspaikoilla oli.. 

Kuinka sattuikaan, kuuluisat Niagaran putoukset olivatkin ihan kiven heiton päässä luolastamme ja pian olimmekin jo pulittamassa reissun aikana tutuksi tullutta kymmenen dollarin autokohtaista maksua, jotta pääsimme nähtävyyttä lähemmin tarkastelemaan.

...hiljaa virtaa vant...

At the falls, like a boss.

Tänään matka päättyisi New York Cityn liepeille, joten aikaa ei ollut hukattavana. Nähtävää ja mahdollisuuksia oli taas paljon, ehkä liiankin kanssa. Onneksi tiimityöskentelymme toimii siinä mielessä saumattomasti, että näitä luonnonmullistuksia ja muita isoja kohteita kuvattaessa Antin viritellessä kameraa minä etsin jo seuraavaa kuvauspistettä. Ja kun Antti saa kameran vireeseen ja kuvat räpsittyä kohteesta sekä minusta  ja nähtävyydestä tehdään nopea vaihto ja minä räpsin kuvat Antista valmiiksi säädetyllä kameralla! Nerokasta ja nopeaa. Ai niin, jossain välissä pitäisi vielä ehtiä katsellakin  niitä nähtävyyksiä..!

Niagara Falls on mahtava näky. Jälleen kerran se on toki pienempi livenä kuin mitä lukemattomat TV-esiintymiset antavat ymmärtää. Veden voiman kyllä ymmärtää silti nopeasti putousta katsellessa. Ylempänä joki virtaa voimakkaasti ja putouksesta lähtevä pauhu on voimakas ja samalla jotenkin niin raikas. Pidemmän aikaa putousta seurattua alkaa väistämättäkin miettä, että miten tuo ei jo lopu? Noin paljon vettä eikä se millään ihan heti pääse tuonne ylös takaisin uudelleen putoamaan. Insinööriä kiinnostaa tietysti myös knoppitieto siitä, että putoavan veden pyörteiden takia putouksen vesi jyrsii itseltään putouksen kallioreunaa koko ajan, hitaasti mutta varmasti. Näin putouksen reuna siirtyy jatkuvasti ylemmäs jokea.

//Sami

Antti 'putoilee'

Ylhäältä katselutasanteelta putoukset ovat todella vaikuttavan näköiset. Oikealla on sitte se Kanada.

Putoukset jäävät tässä kuvassa selän puolelle.

Tätähän tämä Amerikan matkailu on ollut, että mennään paikkaan ja todetaan paikka nähdyksi. Kyllä kannatti ajaa viisi tuntia jonkun puron takia. No ei kai nyt sentään. Mahtava homma, sillä Samin idean kauttahan Kanadan rajalle lähdettiin juurikin sillä verukkeella, että emme varmaan koskaan muuten tulisi putouksia näkemään. Pääspektaakkelin jälkeen yritimme vielä etsiä jonkinlaista paikallista kauppakeskusta ja luulimmekin löytäneemme sellaisen. Kauppakeskus osoittautui turistikrääsää ja erilaisia epäilyttäviä ruokia myyväksi höskäksi – Ulos ja äkkiä! Niagara Fallsin Hard Rock Cafe sattui kohdalle, ja koska emme olleet syöneet vielä tämän lafkan tuotteita, otimme haasteen vastaan. Haaste siitä sitten tulikin, koska otimme alkuun nacho-lautasen, joka oli aivan tolkuttoman kokoinen. Se riitti yksinään viemään molempien nälän, mutta lisää oli luvassa, kun neniemme eteen kannettiin isot burgerit. Todettakoot, että loppuruokailu sujui kutakuinkin näin: Ääh ja oooh, ja lasku!

San Franciscossa auton vuokrauksen yhteydessä meille asiasta tietämättömille myytiin kuulemma todella tarpeellinen FasTrak -passi, jolla pääsee tietulleista ja silloista läpi nopeasti, ja vieläpä edullisemmin kuin että pysähtyisimme näitä tulleja joka kerta maksamaan erikseen. Dollarin asiakaspalvelija tiesi, että olemme menossa New Yorkiin, joten hän kusetti meitä huolella, sillä FasTrak on vain länsirannikon tietullisysteemi! Koko matkan aikana olimme nähneet tasan yhden FasTrak -tullin. Täten saapuessamme itärannikolle Pennsylvaniaan, ja ajaessamme sieltä eteenpäin, alkoivat tietullit mietityttää huolella. Tullit olivatkin E-ZPass -tulleja, jotka piippasivat joka kerta niistä läpi ajaessamme, että emme olleet maksaneet tullia! Vuokratessamme autoa emme olleet ottaneet tulliasioista itse kunnolla selvää, vaan FasTrakin ja E-ZPassin eron meille selvitti eräs itärannikon tietullikopissa työskennellyt nainen. Tutkiessamme tarkemmin Dollarilta saamiamme sopimuspapereita selvisi, että olemme velvollisia maksamaan kaikista liikennerikkomuksista. Olimmeko nyt pystyssä Dollarille satoja dollareita tullirikkomuksista? Palattuamme autolle Hard Rock Cafe -syöminkien jälkeen otti Sami jälleen kerran rohkeasti puhelimen kouraansa ja soitti Dollarille, että mitäs nyt tehdään. Pienoisen selvittelyn jälkeen saimme luvan ajella E-ZPass-tulleista meille myydyn palvelun puitteissa niin paljon kuin halusimme, vaikka tullit meille piippailisivatkin. Helpottuneena asiasta laitoin vaihteen päälle ja kurvasin pois parkkipaikalta kohti Interstate 90:ää.

Alunperin meidän oli tarkoitus ajaa Poconosta suoraan New York Cityyn, mutta tottuneina pitkiin ajopätkiin, otimme Niagara Fallsin isolla koukkauksella välietapiksi. Putoilut oli nyt nähty ja kello oli jotain kahden ja kolmen välissä iltapäivällä. Matkaa New Yorkiin oli reilut 430 mailia, mutta kiirettä ei - Tuollaisen matkan kun ajaa yhdeltä istumalta noin kahdeksassa tunnissa. Jos katsoo kartasta reitin Poconosta Niagara Fallsiin ja sieltä taas New York Cityyn, voi todeta reitin olevan suurelta osin sama. Emme halunneet ajaa samaa reittiä takas vaan valitsimme hieman pohjoisemmasta kulkevan reitin Interstate 90 -> Interstate 81 -> New York State Route 17 -> Highway 87.

Tullessamme Niagara Fallsiin olivat korkeuseroilla varustetut metsämaisemat olleet mahtavia, mutta pohjoisempi reitti kohti New York Cityä oli vieläkin mahtavampi. Jossain vaiheessa huomasimme onneksemme, että navigaattorissa oli päällä vältä valtateitä -optio. Reissu oli jo autoilun osalta loppupäässä, ja totesinkin yhteen väliin, että tämä on viimeinen ilta kun ajamme auringonlaskuun tai oikeastaan pois siitä. Ja nyt oli sopivasti viimeinen mahdollisuus nauttia maalaismaisemista vieläpä pikkuteitä pitkin. Teitä, jotka olivat silti kaksikaistaisia ja joilla nopeusrajoitukset olivat 65-70 mailia tunnissa.

American idylliä

random hautuumaa

Jylhien metsien läpi kaartelevat tiet ja taaksemme laskeva aurinko pakotti meidät lopulta pysähtymään. Tai ehkäpä pakottava syyllinen oli jälleen kerran useat nautitut 20 oz:n energiajuomatölkit. Pysähdyimme seuraavaan pikkukylään ja sen perinteiselle kylän raitille. Whiteykin halusi lisää löpöä tankkiin, joten auto tankille ja juoksin huoltamon sisälle kysyen vessaa: ”We don’t have one.” WHAT!? Housuunko tässä pitää kusta? Melkein vastapäätä bensa-asemaa oli Arby’s, ja ei kun ovia kolkuttamaan – lukossa, kiinni, autokaista auki!

Aaaa! Taas raittia vähän eteenpäin toiselle puolelle Taco Belliin! Taco Bell pelasti tällä kertaa ja palasin autolle, jonka Sami olikin jo saanut tankattua. Energiajuomien täytteinen päivä kääntyi siis iltaan ja Sami ehdotti pikaista ruokailua Taco Bellissä. No mikäs siinä. Jäin parkkipaikalle hinkkaamaan kai hyönteisiä tuulilasista sillä välin kun Sampo kipaisi hakemassa vähän tacoja syötäväksi. Hetken kuluttua Sami tuli naureskellen autolle ja tokaisi, että myyjä oli kysynyt, että ollaanko me Suomesta? Kuulemma aksentti on samanlainen kuin Duudsoneilla. Hell yeah!

Aurinko oli jo laskenut mailleen ja minä jatkoin ajourakkaani, sillä olin posottanut myös koko edellisen päivän Philadelpiasta Poconoon ja sieltä Niagara Fallsiin. Monster ja Red Bull -energiajuomat alkoivat taas potkia aivoihin lisää vireystilaa, joten ajaminen tuntui lentämiseltä läpi pimeyden ja metsien. Koska tiet olivat suhteellisen pieniä amerikkalaisessa mittakaavassa, ei niillä ollut juuri liikennettä. Pimeys, mutkittelevat vapaat kaksi kaistaa ja 70 mailin rajoitus sai Whiteyn potkimaan kummasti 85 mailia tunnissa (~137 km/h). Tunne oli hieno. Viimeisiä vietiin ja päätin ajaa niin pitkään kuin jaksan. Sami ehdotti jo jossain vaiheessa, että etsitään motelli, mutta en ollut valmis tähän. Pysähdyimme silti tyhjentämään nauttimamme lisäainejuomat. Sopivasti tällä pysähdyksellä näimme jälleen jotain mitä voi nähdä vain Amerikassa: Drive-thru-ATM! Tästä mieleeni tuleekin Poconossa nähty ATM-pakettiauto. Miten olisi ATM-paku nostamssa rahaa Drive-thru-ATM:lta? </Xzibit> Princess of the night eli Whitey takasin tielle ja eteenpäin...

Reissutaidetta.

Alkoi olla jo keskiyö ja matkaa New York Cityyn oli enää 30 mailia. Olimme varanneet hotellin NYC:istä seuraavasta päivästä eteenpäin, joten viimeinen yö jossain random motellissa oli edessä. Laitoimme navigaattorista POI:n eli point of interest -ominaisuuden päälle ja saimme ohjeet ajaa Mahwahin Holiday Inn -motelliin. Suhteellisen kallista oli tämäkin lysti, mutta kaipa tuon viimeisen yön ennen New Yorkia vielä kärsii, sillä olimmehan laittaneet kaikissa edellisissäkin motelleissa suunnilleen saman verran tiskiin per yö eli 50-60 taalaa per nassu – porvarit. Päästyämme huoneeseen löytyi lääkekassistamme ehkä vielä muutamat Budweiserit ennen nukkumaan menoa. Olimmehan ne ansainneet pitkän päivän päätteeksi.

//Antti

ps. Jälkikäteen selvisi, että olimme ajaneet Niagara Fallsista poispäin suurin piirtein samaa reittiä kuin mennessä, mutta pikkuteitä pitkin. Ajallisesti tämä tarkoittaa paria kolmea tuntia pidempää ajoa kuin Interstateja mukaillen.

Putousten vieressä muutamalla dollarilla pääsee katselutasanteelle.

Tasanteelta putousten suuntaan.

Aldo kikkaili jollai viltterillä ja vedestä tuli ihan mössöä...

Näin lähelle virtaavaa vettä pääsee alatasanteella. Jos tuuli on suotuisa kastuu varmasti. 

Yeeehaw!

Kanada

TravelAdvisor vinkki!

Putouksen yläpuolella.

Niagaran kaupungissa oleva kirkko ja joku tönö.

Aldon tyylinäyte...

...ja Sampoa pelottaa.

Tienvarsikylät helpottavat matkantekoa, somewhere in north NY.

Voimakaksikko kääntää siis kompassit osoittamaan New Yorkiin!
Miksi molemmat ovat ihan märkänä ja miksei Nykiin nyt sitten jäädäkään??

Onko jotain jäänyt kertomatta? 

Oliko koko reissu käsikirjoitettu alustapitäen kun aina tiedetään hehkuttaa tulevia tapahtumia? Mitä ihmettä tässä nyt enää voi käydä, äijäthän ovat olleet kotonakin jo vaikka kuinka pitkään...

Ja miksei tässä blogimerkinnässä kerrotukaan että kuka asuu 1209 Ocean Terrancessa? ja miksi näitä kertojan typeriä kysymyksiä on aina vain enemmän ja enemmän?
S t a y  t u n e d ...

Gentlemen start your engines!

Jenkeissä on liputuspäivä aina.

Philadelphian esikaupunkialueen reunalla sijainneelta hotelliltamme, maittavan, huoneeseen tilatun aamiaisen (pekoni, puoliksi paistetut munat, vaalea paahtoleipä, mansikkahillo, kahvi ja tuoremehu) jälkeen, Whitey porhalsi jo kohti pohjoista. Matkaa olisi muutama sata mailia ja kerrankin olimme liikkeellä hyvissä ajoin.

Pistä auto parkkiin tohon pellolle..

Puolipilvinen taivas oli vastassamme kun parkkeerasimme sotaratsumme talkooväen osoittamaan paikkaan keskelle massiivisen kokoista peltoa. Pellonreunalta matka jatkui puolisen mailia kohti erästä Pohjois-Amerikan autourheilun mekkaa, Pocono racewaytä. Pocono on saanut Nascarille hieman poikkeavasta kolmiomaisesta muodostaan lempinimen "the tricky triangle". 

Ihmisiä matkalla kohti samaa päämäärää oli taas enemmän kuin pieni mies voi kerralla uskoa. Fiilis korkealla mutta selkeästi jotain ennen näkemätöntä porukan yleisilmeessä taas kerran oli...? Koska Nascar ja sen ympärille rakennettu hässäkkä oli meille täysin vierasta jouduimme kysymään hieman neuvoa.

Pian löysimmekin ihmismassastajonkun selkeästi tapahtumasta järjestämisessä jollakin tasolla mukana olevan. Ystävällinen herra olikin kavereineen erittäin innoissaan kuullessaan ettemme tienneet tapahtumasta juurikaan ja opasti meitä erittäin mielellään. Hetkessä olimme kuin satoja kilpailuja ennenkin todistamassa olleet paikalliset ja osasimme sujuvasti liikkua rata-alueen ulkopuolelle järjestettyjen kojujen, sekä esillä olevien autojen ja tallien välillä. Nyt on tarpeeksi monta kertaa todistettu se, ettei kysyvä tieltä eksy ainakaan tässä maassa. Apua saa enemmän kuin tarvitsee kun sitä reippaaseen sävyyn kysymällä pyytää. Paikalliset tuntuvat jopa innostuvan tietämyksensä jakamisesta kun huomaavat olevansa jossain asiassa viisaampia. Ja loppujen lopuksi sen kyllä huomaa; Nascar on junttien sirkushuvi ja päivän päätteeksi tajusimme että yhteenlaskettu ÄO:mme oli valehtelematta varmasti lähellä satunnaisotannalla yleisöstä otetun 10 hengen älykkyysosamäärää, ellei jopa hieman sen yli. :p Onhan Pocono todella syrjässä mutta en ymmärrä kenelle muulle, kuin jollekin paikalliselle valopäälle tulee edes mieleen yrittää huutaa 50 autosta lähtevän äänen yli joka ikinen kerta kun ne kilpailun aikana pääsuoran ohittavat,. Ei vissiin koulunpenkki aikanaan ole riittävästi maistunut. Noh, tulipa nähtyä näitä tosi TOSI junttejakin sitten jossain..

Tallit ja alempien luokkien autot esillä kaikille ennen kisaa!

"Toyota MarkII on autoista ehkä voittamaton..."

Nascar lajina on mitä suurinta herkkua. Jälleen kerran tapahtuma jota vain pitää itse olla paikanpäällä todistamassa ymmärtääkseen mikä siinä kiehtoo. Aivan, kuten baseballkin siis, mutta jos mahdollista, vielä vähän amerikkalaisempi. Ylilyömisen tämä kansa siis osaa ja siitä saatiin hyvä muistutus Nascarissa. Kilpailun aloitusseremonia oli vielä ihan normaalia ajajien esittelyä ja hehkutusta, mutta ennen maammelaulua pääsuoralle ilmaantunut armeijan hummer-pataljoona ja viimeisen "...and the home of the brave!" lauseen kajahtaessa ilmoille katsomon yli lentänyt armeijan joukkojenkuljetuskone ovat kyllä omiaan tästä kertomaan. Kyllä taas tunsimme olomme melkoisen pieniksi. 

Kyllä lähtee... Mulla oli Sierrassa (vm. 85) vähän samanlainen pata joskus vuonna 1999... 

"Stand hut!"

Taittele tuo kolmioksi...

"Gentlemen start your engines!", käsky kuljettajille käynnistää moottorit kajahti lopulta muodollisuuksien jälkeen kaiuttimista ilmoille ja varikkosuoralla parkissa olleet neljäkymmentäyhdeksän autoa pärähtivät käyntiin. Autojen massiivinen ääni ja upea tunnelma veivät kyllä jälleen sydämemme. Nascarissa lähtö on ns. lentävä, eli ensimmäiset kierrokset ajetaan turva-auton perässä ja nopeus nostetaan jonnekin reilun 100 mailin (n. 160 km/h) tuntumaan. Turva-auto poistuu muutaman kierroksen jälkeen ja kilpailu voi alkaa. 50 autoa hanat auki ja reilut 200 mph (n. 350 km/h) lasissa pääsuoran ohi pinkovat autot rikkovat korvasi joka ikinen kerta sinut ohittaessaan. Ääni on pökerryttävä ja se repii ympäröivää ilmaa kuin ukkosmyrsky. Jokaisella kierroksella autojen ohittaessa tuntuu siltä että vähänkin kovempi ääni ja korvasi vuotaisivat verta. WAU! 

"Wrrooo

oooommmm"

Aldo oli kerrankin onnistunut nettivarauksen teossa ja paikkamme olivat sopivan korkealta sekä aivan maaliviivan tuntumasta. Seisoessa pystyi näkemään melkein koko radan, joka siis on Poconossa enemmänkin kolmion kuin Nascarille tyypillisen ovaalin muotoinen. Keskellä rataa on paikkoja asuntoautoille ja varmasti myös meillä Euroopassa käytetyimmille asuntovaunuille mikäli mieli tekee seurata koko kisaviikonloppu ja osallistua kaikkien kilpaluokkien ajoihin. Mehän olimme siis seuraamassa vain suurinta, Sprint cupin osakilpailua. Sprintissä autoissa on eniten tehoja, mutta toisaalta kuljettajatkin ovat kokeneempia eikä vaaratilanteita näin pääse syntymään ihan niin paljoa kuin pienemmissä luokissa. 

Nascar kilpailussa ajetaan 200 kierrosta. Ensimmäiset sata kierrosta on selkeästi vain kyttäilyä ja odottelua. Pakkopullaa jonka aikana surkeimmat kuljettajat mokaavat ja heikoimmat tallit keskeyttävät. Jos keltainen lippu on tarpeellinen, tulee turva-auto radalle ja nopeimpien autojen etumatka kuroutuu umpeen, aivan kuten kilpa-autoilun kuninkuusluokassa, formula ykkösissä. Täysin F1:stä poiketen Nascarissa ei ajeta lainkaan märällä tai sateella. Kuinka ollakaan kilpailu Poconossa keskeytettiin reilun sadan kierroksen jälkeen kun taivas repesi. Veti tuli aivan älyttömästi noin tunnin ajan. On tämä hassu maa, kilpa-autoilussa ei ymmärretä sadekelinrenkaista ja siviiliautoilussa ei tunneta talvirenkaita juuri lainkaan... Noh, sade lakkasi mutta rata oli edelleen käyttökelvoton. Ongelmaa selvittämään radalle lähetettiin muutama vettä radanpinnasta imuroiva rekka sekä kolme suihkuturbiinit lavalle asennettua lava-autoa jotka puhalsivat radan pintaa kuivaksi! Suut auki seurasimme reilun 40 minuuttia toimintaa jonka tuloksena rata oli rutikuiva ja kisaa voitiin jatkaa. 

Väärä ajosuunta!

Kohti viimeisiä kierroksia vahti nousi ja jännitys kilpailua seuratessa kasvoi. Tämä kilpailun jälkimmäinen puolisko taktikoimisineen antoi varmasti eniten niille jotka olivat varikkoalueelta vuokranneet käyttöönsä laitteet tiimiradioiden kuuntelemiseen. Taktikoinnissa ovat mukana kuljettajan lisäksi varikkomuurin reunalla olevaa tallin porukkaa sekä katsomon yläpuolella oleva, koko radan näkevä tähystäjä eli spotter. 

Tappi lautaaN

Kakkonen on ykkönen

Viimeisten parinkymmenen kierroksen aikana johtopaikkakin vaihtui kerran tai pari, mutta varsinainen kilpailu käytiin selkeästi sijoista kolme ja neljä. 

Kilpailun jälkeen jännitimme hieman humaltunutta junttikansaa ja heidän aikaansaamaa tunnelmaa. Ilman erikoisuuksia kuitenkin selvittiin tästäkin ja pääsimme pian autollemme takaisin. Outoa ettei pellon jälkeen ulos tapahtumapaikalta johtanut kuin kaksi kaistaa ja silti jälleen kerran liikenne soljui älyttömän tyylikkäästi. Tämäkin asia on nyt monesti todettu niin paljon härmäläistä vastikettaan toimivammaksi että oikein hävettää! 

Kyllä voittajan on helppo...pyöriä.

Päivän epistolan jälkeen matka jatkui täysin ennakkosuunnitelmista poiketen edelleen kohti pohjoista ja siis kauemmas viimeisestä määränpäästämme, New Yorkista. Canadan rajalle noin viiden tunnin ajon jälkeen päästyämme alkoi kello olla meille taas tuttuun tapaan reilusti yli puolen yön. Matkaa viivästyttivät välillä syödyt Dunkin Donuts -mestasta ostetut erilaiset bursat sekä tuulilasin itikoista puhtaaksi jynssäämiseen käytetty aika. Täällä pohjoisemmassa maasto oli jälleen aivan erityyppistä kuin aiemmin matkallamme. Korkeuserot olivat nyt valtavia ja tiheää mutta melko matalakasvuista metsää oli silmän kantamattomiin.. 

Miksi voimakaksikko pohjoiseen matkaa? Onko suuntavaisto viimeinkin siis pettänyt?
Onko oikea vastaus todellakin Kanada? Kuka tai mikä putoaa taas.. ..ja minne?
Milloin Nykiin mennään? 

Kuka asuu 1209 Ocean Terrancessa ja 

mitä hittoa se nyt kiinnostaa?

Kotimaiset festarijärjestäjät huomio!