Kansallisurheilua Atlantassa

Kun aamu viimein Atlantassa valkeni, oli fiilis taas ihan kympissä. Itselläni ei varsinaisesti huono fiilis missään välissä ollutkaan, pidin kyllä New Orleanssistakin toisin kuin Aldon aiempi sanaelma antaa ymmärtää. Erittäin loistava kapunki ja French quarterilla oli keskieurooppalaisin meno tähän mennessä nähdyistä mestoista. Käykää kokeilemassa. Erittäin kivaa ja mielenkiintoista oli! Saapuminen Atlantaan meni siis ihan kivasti, ajopätkä oli pitkä 468 mailia, 7,5 tuntia. Edelleen ajaminen täällä on kivaa ja helppoa, liikenne räväkkää mutta muut huomioon ottavaa.

Skyline Atlanta - Rahalla saa kunnon hotellin vaatimattomalla näköalalla.

Aamu Atlantan toisessa hotellissamme alkoi maittavalla hotelliaamiaisella. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun koko matkallamme näimme oikeita tuoreita vihanneksia ja hedelmiä. Ei niistä pöydät vieläkään notkuneet, mutta tarjolla oli melonia, rypäleitä ja mansikoita appelsiinimehun, kahvin ja normaalin vaalean leivän, pekonin ja kananmunien lisäksi. Kimppuun vain, olihan tästä maksettu isosti. Ensiksi tarjoilijatar ohjasi meidät kiltisti pöytään, jossa kahvi odotti ihan omassa pöytäkohtaisessa termoksessa; ison maailman malliin siis, olihan hotelli saanut ihan neljä tähteä tasostaan. Kyllä Antti selkeästi osaa hotellin varata kunhan hänelle antaa hommaan tarpeeksi aikaa ja rahaa. Hämmästys aamiaisen lähestyessä loppuaan oli suuri varsin vähäsanaisen neidon kantaessa pöydän reunalle $35:n arvoisen laskun. Mitä jumalauta..? Tähän mennessä yö Atlantassa oli jo maksanut enemmän kuin neljä Vegasissa, dämn.

Liput elämämme ensimmäiseen baseball-peliin!

Tappiota tappioiden perään, joten kohti uusia pettymyksiä! Aiemmin viikolla olimme yrittäneet katsella Atlantasta mielenkiintoista tekemisen tai näkemisen aihetta. Lopulta vaihtoehdot rajattiin kahteen: 1) Dallasissa ajanpuutteessa väliin jääneen Six Flags -huvipuistoketjun Atlantan pyörityksestä nauttiminen tai 2) US of A:n kansallisurheilutapahtuman Baseballin seuraaminen. Atlanta muistetaan varmasti parhaiten Olympiataustastaan, joten urheilullisempi lähestyminen kaupunkia kohtaan tuntui jotenkin aiheellisemmalta. Lisäksi Aldon reipasta rahankäyttöä nyt vuorokauden verran sivusta katsoneena tunsin itseni rikkaaksi ja pian Chargen nokka, navin avustamana, osoitti kohti paikallista Turner Field Baseball-areenaa, jossa kohtasivat Atlanta Braves ja Florida Marlins. Peli alkoi paikallista aikaa yhdeltä iltapäivällä tyylikkääseen tapaan seisten kuunnellulla USA:n kansallislaululla. Pakko myöntää ettei Baseball ole hassumpi laji. Loppujen lopuksi se ei poikkea niin paljoa typerästä pesäpallostamme, vaan voi minun puolesta ihan milloin vain korvata tämän urpon, meilläpäin yleensä ennaltasovitun, pelin... 

Saapuessamme stadionille olimme tietysti tuttuun tapaan ihan hukassa. Minne saisimme auton, mistä liput jne. Lippuja olisi saanut netistäkin, katselin niitä itseasiassa jo New Orleansissa, mutta emme oikeastaan tienneet paikoista juuri mitään ja netistä varatessa ohuesti harmitti myös pieni $5:n lisämaksu ihan vain siksi ettei pystynyt kertomaan amerikkalaista osoitetta vaan piti valita ulkomaalainen status. Mitä hittoa? Lisäksi liput olisi pitänyt itse tulostaa ja ei nyt ollut sellainen olo että olisi kiinnostanut lähteä tulostinta etsimään.

Meininki stadionilla, vaikkakin vain noin kaksi kolmannesta paikoista oli myyty, oli hämmästyttävän odottava pelin alettua. Paikallista joukkuetta toki kannustettiin kovasti, mutta ensimmäisen sisävuoron alettua areena hiljeni odottamaan. Räjähdys ensimmäisen lyönnin osuttua syöttöön oli aivan sanoin kuvailematon. Järjetöntä meteliä seurasi rankka vihellyskonsertti. Mahtavaa! Go Atlanta! God Bless the Braves!!

On tuo syöttötekniikka semmoinen että näitä pelejä ei paljoa ennalta sovita...

Baseballissa pelataan vähintään yhdeksän vuoroparia. Lisäohjelmaa oli tungettu joidenkin vuoroparien väliin kaikenlaisina cheerleading-juttuina tai niitä käytettiin välillä ihan vain kentän kunnostamiseen. Huomiomme sai kuitenkin erään vuoron välillä kentällä poikennut Irakin sodan sankari jolloin yleisön mylvintä ja huomionosoitukset olivat jälleen ihan mahdottomia. Loppupuolella peli keskeytettiin vielä kertaalleen jonkin toisen kansallishymnin tapaisen laulun kuuntelua varten, sanomattakin selvää että seisaaltaan.. Mieletöntä egon boostausta siis..
Stadion kokemuksen kruunasi myydyn fanikaman lisäksi syömämme hot dogit ja istuinrivien välissä kaikenlaista pelin seuraamisen jaksamisen kannalta tarpeellista myytävää huutavat kaverit. "Hot dogs, get your hot dogs!!", "Cold beer, ice cold beer, get your beer!" jne jne... onhan näitä kavereita nähty Simpsoneissa ja muissa sarjoissa, mutta nyt kun ne ovat oikeasti huutamassa lähellä, niin "hell yea!". Tätä tunnelmaa ei kyllä pysty kuvailemaan, se on koettava! Lisäksi, en ymmärrä miten stadioni oli saatu niin hyvin toimivaksi. Vessoja on tarjolla aina kun tarvitset ja ne ovat riittävän isoja ja puhtaita. Ihmisiä oli ihan älyttömästi, mutta kaikilla oli  kivaa ja kulkuväylät toimivat hienosti. Jonoja oli tietysti siellä täällä, mutta hodari-/juomakojuja oli riittävästi, ja joissa oli myös tarpeeksi työntekijöitä. Mieletöntä ja toimivaa, kaikilla hauskaa ja rento fiilis. Vähän kalliimmat hinnat, muttei sentään mitään Hartwall-arena tasoa.

Stadionin tunnelman lisäksi lämmintä stadionilla riitti myös rankan auringonpaisteen takia. Lämpötila hipoi varmasti viittäkymmentä vaikka paikkamme lopulta siirtyivätkin varjon puolelle. Pelin päätyttyä olimme molemmat aivan likomärkiä, mutta niin onneksi olivat ihan kaikki muutkin.

Rinkulat vuodelta -96.

Matkalla poispäin stadionilta törmäsimme sattumalta olympia-kylttiin jonka jälkeen jatkoimme World of Coca-Cola rakennukselle. Kokemuksen tiedettiin jäävän ontoksi jo etukäteen mutta tulipahan nähtyä nyt tuokin sitten. Tämän huiman nähtävyyden vieressä olisi ollut maailman suurin akvaario The Georgia Aquarium, mutta jätimme väliin, olihan tässä jo mässäilty rahalla jo ihan tarpeeksi.

Arvelimme aikaisesta hotellille paluusta olevan pelkkää hyötyä, mutta toisin lopulta kävi. Muutamat oluet, edellinen blogisetti kasaan ja yhden aikoihin nukkumaan. Aamulla heräsimme ikävästi ysin aikoihin, kun huoneemme oveen koputettiin. Ei ehditty avaamaan, mutta oven alta oli sujautettu lasku. Mitä hittoa, check out kahdeltatoista ja kellot soimassa 10:30. Hieman raivostutti, tämän piti tosiaan olla kunnon pulju, mutta kummallisuuksia vain tuntui riittävän.. Yhdentoista jälkeen kamojen kanssa aulaan tekemään check-outia ja valittamaan saamastamme melko surkeasta kohtelusta. Saapuessamme Antille oli kerrottu, että auton itsepysäköinti on eeerittäin kallista, joten suosittelivat hotellin omaa valet parkingia jossa siis auto vain jätetään kundille ovella ja hän pysäköi sen. Itse en uskonut millään tämän $28 /päivä maksavan pysäköintitavan olevan halvin vaan ajoin auton hotellin takana olevaan parkkihalliin hintaan max $15 / day. Parkkihallista oli lisäksi silta suoraan hotelliin... No selvisihän check-outissa sitten sekin että valet olisi periaatteessa tullut halvemmaksi, jos olisi kesken päivää tuonut auton parkkiin yli kolmeksi tunniksi... Tässä siis sentään voitettiin vähän. Lisäksi selvisi, että aamulla oveemme olikin koputtanut housekeeping, eli siivoaja. Siis miksi? Tähän ei oikeastaan koskaan saatu kunnollista vastausta. Hotellihuoneesta ei ainakaan löytynyt Do Not Disturb -lappua oveen, joten kai se oli sitten omaa outouttamme nukkua "pitkään". Pitäähän asiakkaan kai ymmärtää siivoojan tarve tulla heilumaan nukkuvien ihmisten sekaan näin lomalaisen näkökulmasta aamuyöstä...

Valittelimme myös aamiaisella eteemme tuodusta laskusta. Perhana, luulisi aamiaisen kuuluvan parin sadan dollarin huoneen hintaan..? Noh, kuuluihan se ja rahat palautetaan. Outoa ettei sitä varsin vähäsanaista tarjoilijaa tuntunut paskaakaan kiinnostavan oltiinko hotellissa yötä vai muuten vain aamiaisella. Teki mieli antaa rakentavaa palautetta, mutta nieleskelin kun lupasivat palauttaa rahat luottokortilleni. Virkailija vastaanottotiskillä otti kyllä palautteemme vastaan kiltisti ja oli huolissaan meistä. Antoi jopa korttinsa jotta voimme ottaa yhteyttä, mikäli rahat kahteen kertaan maksetusta aamiaisesta eivät tilille palaudu. Kerrankin kävi hyvä tuuri tiskillä, kortissa titteli Front Desk Manager...

Ei pysty, liian hapokasta.

Hotellilta matka jatkui Atlantan saastesumusta kohti Aldon sukulaisia ja North Carolinan Greensboron idyllistä jenkkikaupunkia. Matkaa kertyy rattoisat 330 mailia, edellisiin ajoihin verrattuna ei siis juuri mitään. Maisemat ajaessa on mahtavia joten ei tunnu rankoilta pitkätkään ajot..

Atlantalaista arkkitehtuuria

Liittymässä kaupungin sisäiselle moottoritielle. 

Öööö... pidä vasen kaista ?

Pääseekö voimakaksikko Greensboroon?

 Mitä tapahtui uskolliselle Chargelle? Kuka on Whitey? Miksi poliisi on taas ovellamme ja ketä naapuri uhkasi haulikolla? - Stay tuned for more ...