Dallas

Saavuimme perille Dallasiin tuttuun tapaan pimeän jo laskeuduttua. Haluja lähteä tutkimaan kaupungin yöelämää riitti, mutta jaksamista ei. Tyydyimme päivällä Roswellin Walmartista ostamiimme Budweisereihin ja jäimme motellille lataamaan akkujamme seuraavan päivän agenda mielessämme.

Myöhäisheräämisen ja aamupalan missaamisen jälkeen olivat omalta osaltani viimeiset puhtaat vaatteet päälläni eikä Saminkaan vaatevarasto näyttänyt vahvalta. Ei auttanu kuin avata läppäri ja etsiä lähin itsepalvelupesula. Meillä tuntuu olevan kummallinen taipumus joutua aina latinovaltaisille hoodeille eikä pesulareissukaan ollut poikkeus. Nimen ja Googlesta löytyneiden arvioiden perusteella Sarge heitti meidät JR Coin Laundry -pesulaan muutaman mailin päähän motelliltamme. Jose, Juanita ja muutama muu Vatos Locos -henkinen heppu oli myös saapunut pesulaan samat aikeet mielessään kuin meillä, mutta hieman paremmin varustautuneina kuin me. Malliesimerkilliset matkamiehet eivät nimittäin olleet ostaneet pesuainetta etukäteen. Onneksi pesulan kiskasta sai kuitenkin vaikka minkälaista tärpättiä pikkurahaa vastaan. Riippuen pyykin määrästä koneita oli valittavana ainakin neljää eri kokoa. Valitsimme pienimmän kahden dollarin koneen valkoisille pyykeillemme ja kaksi kahden ja puolen dollarin konetta muille pyykeille. Vajaan puolen tunnin ja kahden Jack in the box -aterian jälkeen pyykit lensivät jo kuivausrumpuihin, joiden käyttö oli ilmaisia. Harmiksemme molemmilta taisi mennä pilalle yhdet valkoiset paidat, koska käyttämämme aurinkorasva oli jäänyt keltaisina läntteinä "puhtaisiin" valkoisiin vaatteisiimme.

Aiemmin aamusta olimme huomanneet huoneemme safety boxin olevan epäkunnossa. Pesulointireissulta palattuamme, ja asiasta respaan huomauttamisen jälkeen, pieni mexicolainen huoltomies koputti oveen ja päästimme hänet sisään tutkimaan vikaa. Koko reissun ajan heitetty Family Guyn Consuela -läppä muuttui vitsistä todeksi, kun huoltomies tokaisi hupaisalla aksentillaan "No working. Me change it later." Saimme tästä hyvät naurut, ja lopulta myös uuden boxin.

Päivän pakollisen osuuden suoritettuamme teimme pyhiinvaellusmatkan Arlingtoniin Moore Memorial Gardens Cemeterylle katsomaan Darrell "Dimebag" Abbottin hautaa. Jännä feature hautuumaalla oli autolla haudan viereen pääseminen kunhan vain noudattaa 15 mailin nopeusrajoitusta. Eipä tuo toisaalta ihme ole, koska eihän täällä kävellä minnekään. Hautuumaalle tullessamme olimme nähneet highwayn varrella melkoisen kokoisen vuoristoradan, joten herkistelyjen ja plekun haudalle heittämisen jälkeen lähdimme etsimään huvipuistoa. Pienen suunnistuksen jälkeen puisto ja sen parkkipaikka löytyivät. Viisaat miehet ajoivat päättäväisinä parkkialueen maksukopille ja antoivat tylylle tytölle 15 dollaria pysäköintimaksua. Six Flags -huvipuiston sisäänkäynnillä alkoi kuitenkin harmittaa, sillä pääsyliput itse puistoon maksoivat 70 dollaria lärviltä. Turhan itkemisen jälkeen päätimme ottaa pysäköintimaksun takkiimme, koska puisto olisi ollut auki enää vain kaksi ja puoli tuntia. Laitteisiin jonottaminen olisi vienyt suurimman osan siitäkin ajasta.

Perus ruuhkaa Dallasissa

R.I.P. Dimebag

Kokematta jäänyt vuoristorata

Päivä tuntui juoksevan taas kovin nopeasti ohi. Valoa riitti onneksi vielä yhden asian hoitamiseen. Sami näppäili navigaattoriin Houston Streetin ja Elm Streetin kulman ja Sarge hoiti loput. 22 marraskuuta 1963 joku muukin oli päättänyt ajaa samaa reittiä kuin me tosin vähän ikävämmin seurauksin. Laitoimme auton parkkiin ja kävelimme ihmettelemään JFK:n murhapaikkaa. Talon edessä, jonka kuudennesta kerroksesta Kennedy ammuttiin, oli tumma mies myymässä JFK-lehtipakettia kera DVD:n, jotka olisivat sisältäneet vaikka mitä tietoa ja kuvia aiheeseen liittyen. Hinta oli kovat 15 dollaria, joten jätimme tarjouksen käyttämättä.

Keskelle tietä on maalattu valkoinen rasti kohtaan jossa luoti osui Kennedyyn

Historian tunnin jälkeen aurinko alkoi painua mailleen, ja meillä alkoi tulla nälkä. Domino's pizzeriaa etsimään lähtiessämme törmäsimmekin aivan sattumalta Hooters-perheravintolaan. Auto parkkiin -yhteishuudon siivittämänä marssimme sisään ravintolaan. Hyvän kokoisia kannuja riitti ja otimme molemmat yhdet sellaiset eteemme. Minä otin Heinekenia ja Sami jotain paikallista mallaslitkua. Pablo Franciscon vitsit mielessämme jouduimme todeta Hootersin todellakin olevan perheravintola. Hetken kestäneen ihmettelyn jälkeen päädyimme lopputulokseen ettei kyseinen ravintolaformaatti tulisi ikinä toimimaan Suomessa – sääli. Sami sanoi jossain vaiheessa, että tuntuu kuin nämä tytöt näkisivät kaikki sen isomman kuvan, minkä Hootersin brändääjä joskus näki. Homma toimi saumattomasti ja vaikutti kuin kaikilla olisi ollut kivaa töissä toisin kuin suomalaisissa ravintoloissa. Suosittelemme lämpimästi Hootersia kaikille! Ruokapuoleltakin löytyi maukkaita paloja kuten esimerkiksi upporasvassa friteeratut suolakurkkuviipaleet! Tuhdin aterioinnin jälkeen päivämme päättyi motellille Southern Comfortin ja Budweiserin pariin odottamaan seuraavan päivän ajoa.

Terveisiä Sykelle!