New Orleans and beyond

Yew Ha, bitches... I mean ma'ams!

Dallas jäi taaksemme ja kohteena navigaattorissa loisti New Orleans. Odotukset nollissa suuntasimme kuumasta Texasista kohti itää ja Louisianaa. Jo 50 mailin jälkeen maasto alkoi näyttää vihreältä ja ilma tuntua todella kostealta! Mahtavien maalaismaisemien (yew ha!) jälkeen lähempänä New Orleansia tiet muuttuivat suoriksi rämeiden ylittäviksi yhtäjatkoisiksi silloiksi - melkoisia insinööriyden taidonnäytteitä!

Kohtasimme Jumalaisia vitsejä matkalla pois Texasista.

Suistot löytyi - blues ei.

Väsyneen päivän päätteeksi päädyimme heikosti scouttaamaani hotelliin O'Keefe Avenuella. Hotelli näytti lähinnä Lahden kaupungin omistamalta kansanopistokeskukselta.... jos sellaista on edes olemassa. Suhteellisen edullinen hotelli melkein pelimestoilta lämmitti kuitenkin mieltä ja se riitti meille. Emmehän olleet tulleet New Orleansiin tekemään muuta kuin dokaamaan.Sovimme muutenkin jo etukäteen, että nähtävyydet jätetään tuleviin vierailukertoihin mikäli sellaisia koskaan suoritamme. Olimme jo tähän mennessä suorittaneet lomallamme aika paljon ja halusimme nollata tilanteen kaupungin suomin keinoin. Jälkiviisaille kerrottakoon, että yrittäkää itse suorittaa neljä viikkoa yhteen menoon. Kertaalleen sen jo kahden viikon settinä hoitaneena voin kertoa ettei se ole lystiä. Viinaa siis naamaan, yew ha!

Emme voi muuta kuin hehkuttaa Bourbon Streetia! Kuvitelkaa ruotsinlaiva potenssiin kymmenen ja poistakaa Ruotsi tuosta yhtälöstä. Kaikenlaista meininkiä ja  nähtävää kuin myös bilettäjää riitti kadulla. Negatiivisena puolena todettakoon kuitenkin aivan törkeät hinnat baareissa. Ihan kuin olisi Kaislassa dokannut! Siirtyminen Bourbon Streetilta pari korttelia länteen tai itään laski hanaoluen hinnan seitsämästä dollarista kahteen! Viihdyimme kuitenkin kaksi iltaa tällä kadulla.

Ei niin kallis Bourbon Street vaan pari katua vierestä...

Ruuastaan kuuluisa Louisiana olisi varmasti ollut parempi kohde pidemmällä vierailuajalla ja suuremmalla lompakolla varustettuna. Kävimme kääntymässä Domilise's Po-Boys -ravintolan edessä, joka on kuuluisa esimerkiksi Anthony Bourdainin No Reservations! -ohjelmasta, mutta jumalauta, se oli kiinni juuri kyseisen viikon ajan kesälomien takia! Kevyesti kyllä vi**tti! Tähän mennessä olimme "nauttineet" joka päivä erinäisten pikaruokaloiden hampurilaisia, ja nyt oli saatava katko tähän läskifestiin! Muutamat ravintolat etukäteen navigaattoriin selvitettynä päädyimme lopulta niinkin mauttoman kuuloiseen ravintolaan kuin Jimmy Buffett's Margaritaville:een! Kuinka hyvää ruokaa voit löytää kantritähden ja hänen biisinsä nimen mukaan nimetystä ravintolasta New Orleansissa - no etpä juuri kovinkaan hyvää! Pienet ja suhteellisen kalliit annokset maksettuamme nostimme Sargen kytkintä kohti hotellia. Halvalla ostetut Walmart-Budweiserit jääkoneesta poistettujen jääpalojen viilentämänä auttoivat selviämään kärsityn ravintotappion yli. Kävimme vielä kolmantena iltana nautiskelemassa muka hyvin selvitetyn ravintolan antimia. Jouduimme kuitenkin toteamaan, ettei halvalla saa hyvää, mutta kalliilla saa huonoa. Alkuruokana nielemämme nilviäiset eli osterit olivat ihan kiva juttu kokeilla, mutta aikamoista paskaa ne loppupeleissä olivat! Pääruuista sen verta, että Samin hummeri sentään maistui hummerilta, mutta kieltämättä sekin oli vähän ylikeitettyä. Itse nautin upporasvassa keitettyä ties mitä merenelävää.

Ruokapaikka, jota emme koskaan nähneet sisältä.

Dokailun ja toisen päivän erittäin pitkään venyneen nukkumisen ohessa ajattelimme tekevämme New Orleansissa jotain hyödyllistäkin. Molempien karvoitus yläpäässä oli alkanut rehottaa jo siihen malliin, että asialle oli tehtävä jotain. Googleen näppäilty "barber shop new orleans" ei meinannut tuottaa tulosta, kun lähdimme etsimään partureita. Ensimmäistä ei löytynyt, toinen oli bookattu täyteen, mutta kolmas löytyi lopulta tosin aivan älyttömän etsimisen jälkeen. (HUOM! Missään vaiheessa yhtään missään ei lukenut halaistua sanaa, että täällä on parturi...) Kuvitelkaa vaikkapa Helsingin keskustan WTC:n talo. Ottakaa pankin aulasta hissi viidenteen kerrokseen. Kävelkää epämääräinen ja täysin analogisten ovien peittämä käytävä päätyyn asti. Kuunnelkaa vaimeaa puhetta käytävän päädyssä olevan oven takaa ja rohkaiskaa itseänne koputtaamaan oveen. Millä todennäköisyydellä ovi aukeaa ja sen takaa paljastuu kuin elokuvista revitty täysin vain miehille suunnattu parturi kera kahden italialaistaustaisen 60-70-vuotiaan herrasmiespartuin?!?!?!! Kyseinen parturi on muuten Whitney Barber Shop. Se löytyy kyllä Googlaamalla, mutta lopulliset keinot sen löytämiseen ovat kuin Narnian tarinoista! Molemmilla meistä jäi kyllä suut auki pitkäksi aikaa, että kuinka tuollaisia mestoja voi olla olemassa! Luulenpa vain, että tippikulttuurilla on jotain tekemistä moisen menon kanssa... Suosittelemme todellakin kaikille!!! Jäihän siis lopulta New Orleansista mieleen muutakin kuin kallis bisse ja paska ruoka...

Rahalla saa ja Chargerilla pääsee. Näinpä siis päätimme päästä ulos kaupungista kolmen erittäin hyvin nukutun yön ja levätyn päivän jälkeen. New Orleansin pohjoispuolella sijaitsevan Lake Pontchartrain -järven halki kulkee luotsuora tie, joka oli poistumisreittimme. Noin 30 mailin pituinen silta laittoi taas miettimään ihmisen suuruudenhulluutta. Hieno homma, kun joku tuonkin on suunnitellut ja toteuttanut, mutta kuinka hulluna tuota suunnittelijaa on alunperin pidetty!??! Silta loppui ja ihmeiden aika oli ohi. Perus highway oli jälleen reittinämme kohti Georgiaa tosin ensin halkoen läpi Mississippin ja Alabaman. Jokseenkin samanlaisten maisemien läpi saavuttuamme syvälle Alabamaan, alkoi maantiekulttuuri näyttää aivan uusia puoliaan. Rakkaan Sargemme rekisterikilvissähän kimaltelee California-teksti. Tämä ei selkeästikään lämmitä hillbilly-kansaa vaan lähinnä kiihottaa heitä näyttämään, ketkä ovat teiden valtiaita. Antaa Billy Bobin ja Hank JR:n ajaa teitään. Me tyydyimme rauhalliseen ajoon kohti Atlantaa.

Lake Pontchartrainin ylittävä tie/silta.

Jo todettu "rahalla saa ja Sargella pääsee" ei ehkä ihan vielä riitä kertomaan kokemaamme Atlantan päässä. Lähtiessämme New Orleansista varasin edukkaan ja muka hyvin scoutatun motellin Atlantasta. Ehkä voisin muistuttaa kaikkia Google Street Viewin olemassa olosta ja voisin muistuttaa samalla siitä myös itseäni. Osoite Atlantan päässä oli 301 Fulton Industrial Circle. Osoitekin jo kuulostaa siltä, että nyt ei ole välttämättä kaikki ihan kunnossa. Jos jonkinmoisen tissibaarin pihan, huorakadun ja epämääräisen huumejengin läpi päästyämme Super 8 -motellin pihaan alkoi (ehkä jopa Samiakin) jännittää. Otimme kamat kantoon ja laahustimme motellin front deskille... Pieni intialaismies antoi meille avainkortit ja maksoin huoneen. Jo saapumisemme jälkeen ihmeellistä zombie-laumaa alkoi heilua parkkipaikalla ja motellin pitäjä kävi häätämässä porukkaa pihasta pois. Kuumotukset lähes katossa istuimme hetken huoneessa ja lähdimme hakemaan ruokaa KFC:stä, jota ei kuitenkaan löytynyt vaan poimimme hyvää paskaa Taco Bellistä. Palattuamme motellillemme (kera kiiltävän California-kilvin varustetun Chargerimme) söimme "maittavan" paska-aterian Harry Potterin loitsiessa taikojaan halvan kaapelitelevisiokanavan valaistessa keltaista motellihuonettamme. Ihanaisen ruuan jälkeen nappasin läppärin syliin ja googletin kyseistä naapurustoa. No eipä tuo kovin hyvältä näyttänyt varsinkaan kun ensimmäinen hitti oli, että juurikin samaisessa motellissa on tapettu jengiä. Jännäkakat jo lähes housunpunteissa sanoin ottavani kevyet yöpymisrahat takkiini, mikäli vaihdettaisiin mestaa - Sami ei laittanut vastaan. Front deskillä tokaisin intialaiselle kai omistajalle, että thanks but no thanks, ja kysyin että saisiko vaikka edes toisesta yöstä massit takaisin - äijä lupasi palauttavansa rahat. Tätä en kuitenkaan usko, mutta väliäkö sillä kun hengissä ollaan! Vastapalloon kulkiessamme huorat ja piripäät vaikuttivat vallan harmittomilta, kunhan vain auton ovet olivat lukossa ja vauhtia päälle 20 mailia tunnissa.

Tähän mennessä iltaa, oli onneksi jo Sargella päästy. Nyt oli vaiheessa raha. Booking.comista nopeasti pirihuoramotellilla scoutattu ja lähes keskustan tuntumassa sijaitsevan Meliã-hotellin osoite kiilui navigaattorissamme. Prameahko hotelli löyti melko kivuttomasti kahdeksankaistaisen freeway-sokkelon läpi. Saimme autonkin parkkiin aivan älyttömän hintaista valet-parking-optiota käyttämättä. Kuumotukset vaihtuivat jälleen kerran idioottimaisiin yew ha -huutoihin ja suuntasimme läheiseen Publik Draft Houseen. Suljettujen, ja alkuillan jäljiltä maksukykyä vaativien tuntuisten ovien takana nautimme muutamat paikalliset hanaoluet ennen painumistamme hotellihuoneemme queensize-sänkyjemme valkoisiin ja niin rahalla maksettuihin lakanoihimme.

Dallas

Saavuimme perille Dallasiin tuttuun tapaan pimeän jo laskeuduttua. Haluja lähteä tutkimaan kaupungin yöelämää riitti, mutta jaksamista ei. Tyydyimme päivällä Roswellin Walmartista ostamiimme Budweisereihin ja jäimme motellille lataamaan akkujamme seuraavan päivän agenda mielessämme.

Myöhäisheräämisen ja aamupalan missaamisen jälkeen olivat omalta osaltani viimeiset puhtaat vaatteet päälläni eikä Saminkaan vaatevarasto näyttänyt vahvalta. Ei auttanu kuin avata läppäri ja etsiä lähin itsepalvelupesula. Meillä tuntuu olevan kummallinen taipumus joutua aina latinovaltaisille hoodeille eikä pesulareissukaan ollut poikkeus. Nimen ja Googlesta löytyneiden arvioiden perusteella Sarge heitti meidät JR Coin Laundry -pesulaan muutaman mailin päähän motelliltamme. Jose, Juanita ja muutama muu Vatos Locos -henkinen heppu oli myös saapunut pesulaan samat aikeet mielessään kuin meillä, mutta hieman paremmin varustautuneina kuin me. Malliesimerkilliset matkamiehet eivät nimittäin olleet ostaneet pesuainetta etukäteen. Onneksi pesulan kiskasta sai kuitenkin vaikka minkälaista tärpättiä pikkurahaa vastaan. Riippuen pyykin määrästä koneita oli valittavana ainakin neljää eri kokoa. Valitsimme pienimmän kahden dollarin koneen valkoisille pyykeillemme ja kaksi kahden ja puolen dollarin konetta muille pyykeille. Vajaan puolen tunnin ja kahden Jack in the box -aterian jälkeen pyykit lensivät jo kuivausrumpuihin, joiden käyttö oli ilmaisia. Harmiksemme molemmilta taisi mennä pilalle yhdet valkoiset paidat, koska käyttämämme aurinkorasva oli jäänyt keltaisina läntteinä "puhtaisiin" valkoisiin vaatteisiimme.

Aiemmin aamusta olimme huomanneet huoneemme safety boxin olevan epäkunnossa. Pesulointireissulta palattuamme, ja asiasta respaan huomauttamisen jälkeen, pieni mexicolainen huoltomies koputti oveen ja päästimme hänet sisään tutkimaan vikaa. Koko reissun ajan heitetty Family Guyn Consuela -läppä muuttui vitsistä todeksi, kun huoltomies tokaisi hupaisalla aksentillaan "No working. Me change it later." Saimme tästä hyvät naurut, ja lopulta myös uuden boxin.

Päivän pakollisen osuuden suoritettuamme teimme pyhiinvaellusmatkan Arlingtoniin Moore Memorial Gardens Cemeterylle katsomaan Darrell "Dimebag" Abbottin hautaa. Jännä feature hautuumaalla oli autolla haudan viereen pääseminen kunhan vain noudattaa 15 mailin nopeusrajoitusta. Eipä tuo toisaalta ihme ole, koska eihän täällä kävellä minnekään. Hautuumaalle tullessamme olimme nähneet highwayn varrella melkoisen kokoisen vuoristoradan, joten herkistelyjen ja plekun haudalle heittämisen jälkeen lähdimme etsimään huvipuistoa. Pienen suunnistuksen jälkeen puisto ja sen parkkipaikka löytyivät. Viisaat miehet ajoivat päättäväisinä parkkialueen maksukopille ja antoivat tylylle tytölle 15 dollaria pysäköintimaksua. Six Flags -huvipuiston sisäänkäynnillä alkoi kuitenkin harmittaa, sillä pääsyliput itse puistoon maksoivat 70 dollaria lärviltä. Turhan itkemisen jälkeen päätimme ottaa pysäköintimaksun takkiimme, koska puisto olisi ollut auki enää vain kaksi ja puoli tuntia. Laitteisiin jonottaminen olisi vienyt suurimman osan siitäkin ajasta.

Perus ruuhkaa Dallasissa

R.I.P. Dimebag

Kokematta jäänyt vuoristorata

Päivä tuntui juoksevan taas kovin nopeasti ohi. Valoa riitti onneksi vielä yhden asian hoitamiseen. Sami näppäili navigaattoriin Houston Streetin ja Elm Streetin kulman ja Sarge hoiti loput. 22 marraskuuta 1963 joku muukin oli päättänyt ajaa samaa reittiä kuin me tosin vähän ikävämmin seurauksin. Laitoimme auton parkkiin ja kävelimme ihmettelemään JFK:n murhapaikkaa. Talon edessä, jonka kuudennesta kerroksesta Kennedy ammuttiin, oli tumma mies myymässä JFK-lehtipakettia kera DVD:n, jotka olisivat sisältäneet vaikka mitä tietoa ja kuvia aiheeseen liittyen. Hinta oli kovat 15 dollaria, joten jätimme tarjouksen käyttämättä.

Keskelle tietä on maalattu valkoinen rasti kohtaan jossa luoti osui Kennedyyn

Historian tunnin jälkeen aurinko alkoi painua mailleen, ja meillä alkoi tulla nälkä. Domino's pizzeriaa etsimään lähtiessämme törmäsimmekin aivan sattumalta Hooters-perheravintolaan. Auto parkkiin -yhteishuudon siivittämänä marssimme sisään ravintolaan. Hyvän kokoisia kannuja riitti ja otimme molemmat yhdet sellaiset eteemme. Minä otin Heinekenia ja Sami jotain paikallista mallaslitkua. Pablo Franciscon vitsit mielessämme jouduimme todeta Hootersin todellakin olevan perheravintola. Hetken kestäneen ihmettelyn jälkeen päädyimme lopputulokseen ettei kyseinen ravintolaformaatti tulisi ikinä toimimaan Suomessa – sääli. Sami sanoi jossain vaiheessa, että tuntuu kuin nämä tytöt näkisivät kaikki sen isomman kuvan, minkä Hootersin brändääjä joskus näki. Homma toimi saumattomasti ja vaikutti kuin kaikilla olisi ollut kivaa töissä toisin kuin suomalaisissa ravintoloissa. Suosittelemme lämpimästi Hootersia kaikille! Ruokapuoleltakin löytyi maukkaita paloja kuten esimerkiksi upporasvassa friteeratut suolakurkkuviipaleet! Tuhdin aterioinnin jälkeen päivämme päättyi motellille Southern Comfortin ja Budweiserin pariin odottamaan seuraavan päivän ajoa.

Terveisiä Sykelle!

Unidentified Flying Charger

Today's headlines: Breaking news

– The truth is not here.

Hyvin ja tälläkertaa rauhassa nukutunyön jälkeen suunnistimme alakertaan huoneen hintaan kuuluneelle aamiaiselle. Etäisesti kahdelta puolelta paistettua kananmunaa muistuttava lätty maistui sille ettei se ollut kananmunaa koskaan nähnytkään. Lukeeko tässä jossain että Saarioinen eli paikallinen TV-dinner valmistaja Kraft foods? Hyi että, syömättäjäi. Paha mieli tuli myös edellisenä iltana kylästä New Mexicon anniskelulain nojalla löytämättä jääneestä oluesta. Sunnuntaisin ei ollutta myydä.

UFOja täältä tultiinkin etsimään, ei ruokaa tahi juomaa. Suunnaksi siis paikallinen rahasampo eli UFO museum. Pian 70 vuotta sitten paikallisessa väestössä jonkinlaisen herätysliikkeen kaltaisen tilan aiheuttaneesta tuntemattomasta lentevästäesineestä tai säähavaintopallosta (?) ei ollut jäljellä kuin tarinoiden parhaat palat. Näkemättä jäi elävät ufo-miehet ja löytymättä jäi totuus.

Roswellin UFO museum

Sampo ja kolme Matti-Esko Hytöstä

Syy Aldon mystiseen ihottumaan löytyi - ufo-sieppaus!

Roswellin katulamput olivat hupaisia

Roswellista löytyi kuitenkin ensimmäistä kertaa suoraan reitillemme osuneet Radio Shack -elektroniikkaliike sekä legendaarinen, varmasti Prismankin esikuvanaaikoinaan toiminut, Walmart-sekatavarakauppa. Täydensimme siis puhdasvaatevarastoa ja otimme edellisillan vahingosta niin pahasti siipeemme, että mukaan tarttui myös laatikko Budweiseria sekä muutama kantri-cd-levy. Miettikääpä tätä, rakkaat lukijat:

• Koffin Karhu III -olut 24 pack ~ 25euroa.
• Budweiser III olut 30 pack $19.95 (+tax 8.5%) ~ 15,35 euroa. NAM!

Gentlemen start your engines!

Walmart, Dodge, Budweiser, Hank Williams Jr ja Aldo täysin soluttautuneena paikalliseen habitukseen...

Tietä riittää. Kauas on pitkä matka ja Texasiin vieläkin pidempi.

Grand Canyonilta Roswelliin on pitkä matka ja tie erittäin suora. Maasto on litteää ja kitukasvuista kuivuudesta johtuen. Lämpötilat päivällä 39-41 celsiusta. Roswellista lähdimme ajamaan kohti itää samanlaista tasaista ja suoraa tietä pitkin ja lopulta törmäämme siis väistämättä Texasiin. Teiden vierustat ovat täynnä toinen toistaan isompia rancheja, joiden alueella märehtii milloin lehmiä tai hevosia tai sadoittain tuulivoimaloita tai öljypumppuja. Kahdessa päivässä olemme ottaneet siis huomattavan askeleen länsirannikon tuntumasta keskemmäs mannerta ja alamme siis lähestyä sitä suurta, todellista Amerikkaa! Mieletöntä!

Mitä ihmettä voimakaksikko Texasista etsii? Löytyykö sitä ja mitä tapahtuu kun puhtaat vaatteet loppuvat? Miten JR tähän liittyy ja ketkä kuolivat? - Tune in tomorrow!

"911, what is your emergency?"

Saavuimme juuri ennen auringonlaskua Williamsin idylliseen pikkukaupunkiin Arizonassa. Tarkoituksemme oli jatkaa matkaa kohti Grand Canyonia ja ostaa kyläpahasesta juotavaa ja kartta. Totesimme kuitenkin auringon olevan jo liian alhaalla ehtiäksemme ajaa vielä jäljellä olevat 50 mailia ihailemaan kanjonin näkymiä. Ei auttanut muu kuin valita muutamista kaupungin motelleista meille parhaiten sopiva. Yllättäen silmiimme osui erään motellin valotaulussa Free Internet -teksti, ja homma oli sillä selvä. Auto parkkiin, kamat huoneeseen ja syömään ravintolaan! Paikallisen kantrivaarin livekitaroinnin siivittämänä nautimme maittavan bursaillallisen paikallisen Grand Canyon Breweryn tuottamien oluiden kera.

Nukkumaan päästiin puolen yön pintaan, mutta tätä iloa ei kauaa kestänyt. Naapurihuoneeseen saapui nimittäin yhden aikaan lauma metelöiviä junnuja. Katkonaisen parituntisen jälkeen kehotimme varsin kohteliaasti naapureita olemaan hiljempaa huutamalla seinän takaa "Come on! Shut the fuck up!" Tämä osoittautui kuitenkin pieneksi virheeksi. Lähes seinän läpi tulleet humalaiset ja ilmeisesti myös huumehöyryiset naapurin pojat rauhoittuivat vasta Antin soittaman poliisisedän saavuttua paikalle. Eipä enää paljoa nukuttanut, joten kamat autoon poliisin läsnäollessa. Ajoimme tankkaamaan ja ostamaan aamupalaa eli energiajuomia. Kello näytti jo lähes viittä ja Sarge viitoitti tiemme kohti Grand Canyonia ja auringonnousua.

Kohti Grand Canyonia aamulla ennen aurinkoa

Lisätietona kerrottakoon, että USA:ssa uhkailu ei ole uhkailua ennen kuin sinut uhataan tappaa. Tällaista uhkailuun liittyvää lakipykälätietoa kertoi Sir Poliisisetä. Meidän tapauksessamme naapurit suunnittelivat käyvänsä kimppuumme, kun poistumme motellihuoneemme ulko-ovesta, ja laittamalla automme paskaksi. Tapauksessa onneksemme kääntyivät motellin seinät, jotka olivat kuin pahvia, ja samoin ilmeisesti väkivaltaisten naapureiden pahviset aivot. Nimittäin jos he kuulevat meidän puhuvan, kuulemme me myös heidän puheen ja jopa ymmärrämme sitä.

Saavuimme Grand Canyonin eteläreunalle jo ennen kuutta! Aikaisesta ajankohdasta huolimatta paikalla oli muitakin aamuvirkkuja. Aloitimme kierroksen eteläreunuksen länsiosasta ja etenimme autolla lähes jokaisen näköalapaikan kautta aina itäisimmälle eli viimeiselle Desert View -nimiselle paikalle, jossa Aldo unohti lukita auton ovet pyörimisemme ajaksi. Onneksi kukaan ei ollut kajonnut Sargeen. Ihmettelyn ja kuvaamisen päätteeksi voisi sanoa Grand Canyonin olevan melkoisen vaikuttava mesta! Siellä tunsi itsensä aika pieneksi turva-aidattomien kielekkeiden reunalla. Myös kanjonin pohjoisreunalle olisi päässyt ihmettelemään siellä esiintyviä eläimiä ja kasveja, jotka kuulemma eroavat paljon etelän puolella tavattavista lajeista. Eläin- ja kasvikunnan erot johtuvat reunojen korkeuserosta. Jätimme kanjonin pohjoisreunan kuitenkin kokonaan väliin aikataulutuksemme takia.

Reunalla, kaunis on maailma

Tipahtaako Sampo?

Antti kielekkeellä

Po-po-po-poing poing po-po poing.

Alunperin suunnitelmaan kuului Grand Canyonin jälkeen El Paso, mutta tästä kohteesta luovuttiin sen mielenkiinnottomuuden takia. Olimme ottaneet edeltävänä iltana USA:n tiekartan silmiemme alle ja mitanneet Grand Canyonin ja suunnitelmiin kuuluvan Dallasin välimaastosta uuden sopivamman kohteen. Uusi reitti löytyi helposti, kun Google Maps sai kerrottua uuden välietappikaupunkimme olevan ajoajallisesti lähes täysin Grand Canyonin ja Dallasin puolessavälissä . Sarge takaisin Interstate 40:lle ja näppäilimme navigaattoriin osoitteeksi Roswell, New Mexico! Meillä oli edessämme 600 mailia eli kymmenen tuntia ajoa. Tässä vaiheessa jo puoliksi lääkkeiden vaikutuksen alaisuudesta selvinnyt Aldo hyppäsi ratin taakse ja minä laitoin hetkeksi silmät kiinni huonosti nukutun yön jäljiltä. Albuquerquessa, noin puolessa välissä erikoiskoetta, vaihdoimme kuskia Johnny Rockets -roskaruokailupysähdyksen yhteydessä. Ja Miikalle nyt terveisiä, että olimme molemmat syvästi pettyneitä kyseisen ravintolaketjun tuotteisiin! Ruokailujärktyksen paikkasi kuitenkin matkan varrella nähdyt hienot maisemat, joita riitti moneen lähtöön: vuoristoisia metsiä, kuivaa aavikkoa, punaisia jyrkkäseinäisiä kallioita, rapistunut ja lähes aavekaupungiksi muuttunut Encino sekä sitä seurannut reilun sadan mailin mittainen suora tie yhtäjaksoisen ja loputtoman preerian halki.

Saavuimme lopulta Roswelliin juuri auringon laskeuduttua. Kurvasimme hetken mielijohteesta paikallisen Best Western -motellin pihaan. Edellisen yön mielenkiintoisesta motelliskokemuksesta viisastuneina päätimme pitää päämme kiinni vaikka tapahtuisi mitä. Kannoimme kamat jälleen kerran motellihuoneeseen ja lähdimme etsimään kauppaa, josta saisi muutaman bissen iltajanoa sammuttamaan. Löysimme bensa-aseman, mutta järkytykseksemme ilmeisesti New Mexicon osavaltion laki kieltää alkoholin myynnin sunnuntaisin!! Palasimme kuivin suin pettyneinä hotellille. Joimme muutamat edellisestä Bud-keissistä (30 tölkkiä) jäljellä olleet puolilämpimät oluet ja  Aldo teki itselleen vielä lääkekoktailin ostamistaan käsilääkkeistä.

Leaving Las Vegas

Elämä Highrollerina on kivaa ja kallista. Ei siinä, etteikö Vegas olisi kaunis ja iso kaupunki, jonka hornankattilaa lähestyvissä lämpötiloissa ei päivällä viihtyisi, mutta kyllä todellisuus palauttaa maan pinnalle. Niin komeasti muutamana aikaisempana päivänä A:sta alkanut aamu vaihtui nyt UMC:n (University Medical Center, paikallinen yliopistollinen) Adult Emergency -polille, jonne kiidettiin tyylikkäästi suoraan hotellihuoneen TV:n avulla suoritun check-outin jälkeen. Pelkästään stripin tuoman valovälkkeen, celebrity-elämän ja muun meisingin jälkitauteja ei nyt yritetty korjata, vaan ratkaisua etsittiin Antin pahenevaan käsi-ihottumaan. Elämä kaukana kotoa laittaa miehen epätoivoisiin tekoihin, mutta varsin rivakkaan sujuneen lääkärin vastaanoton jälkeen ongelman syyksi selvisi jonkinlainen ihotauti http://en.wikipedia.org/wiki/Dermatitis Kotona siis uudemman kerran lääkäriin...

Sattumalta sairaalan vieressä oli aikaisemminkin matkaamme helpottanut paikallinen Alepa+apteekki-kompleksi, eli CSV/Pharmacy, jossa oli muuten apteekin puolella drive-in-tiski!. Antti löi reseptit tiskiin ja kaino ääni tiskin takaa ilmoitti, että näitten ynnäilyyn nyt menee reilu vartti. Päätimme käyttää ajan hyödyksi ja sinkosimme saapuessamme tien toiselta puolelta spottaamaamme Omelet Houseen tukevaa aamiaista etsimään. Paikallisiin tapoihin nojaten suoritimme siirtymisen, no milläpä muullakaan kuin autolla. Todella maittavan ja riittävän aamiaisen (muista katsoa lafkan arvostelu ROADKILL-puolelta, kun sen sinne saamme) jälkeen palasimme hakemaan Antin lääkitystä. Vaivaset kolme eri pillerilaatua mitä ihmeellisimmillä annosteluohjeilla, ja kyseessä on edelleen kuitenkin vain altistuminen jollekin allergisoivalle aineelle - ehkä.

Oikeaa poistumistietä Vegasista etsiessä eteen sattui Las Vegas outlet -nimeä kantava vähän Jumboa isompi ulkoilmaostoskeskus. "Auto seis!" kuului ilmeisesti toista päivää samoissa vaatteissa liikkuneen Aldon epätoivoinen huuto...

Teknik sano Sampo ku Charge
täyttyi itsestään

Shoppailun jälkeen Sarge tankille ja nokka kohti Hoover damia. Reitiksi valikoitui todella upea, Las Vegas bay:n rantaviivaa mukaileva, Lakeshore road. Hoover dam löytyi aikanaan ja kuumotusta matkan varrella lisäsivät niin mahdollisuus joutua turvatarkastukseen kuin ihan yllättäen peritty $10 maksu jonkin luonnonpuiston (Lake Mead) sisäänpääsystä. Traveller top tip #2 on, että jotenkin ihmeessä Hoover dam saadaan elokuvissa, TV:ssä ja kuvissa näyttämään jotenkin suuremmalta kuin mitä se oikeasti onkaan. Ei nyt käsitetä väärin, härmäläisessä mittakaavassa kyhäelmä on valtava mutta ei se nyt niin käsittämätön överiveto ole! Ennen osumista sähköä tuottaviin turbiineihin vesi tippuu reilut 700 jalkaa, eli noin 200 metriä.. Turisteja varten padolla olisi mahdollista maksaa jos minkälaisesta tourneesta. Parhaimmillaan on mahdollista päästä näkemään ihan padon alapuolella olevaa voimalaitostakin. Tämä ei matkamiehiä juurikaan kiinnostanut, vaan puolituntia auringossa istunut, ei enää niin etäisesti saunaa sisätiloiltaan muistuttanut, auto käännettiin kohti South Highway 93:a, ja sieltä aikanaan kohti East Interstate 40:tä tavoitteena saavuttaa legendaarinen Grand Canyon vielä ennen auringonlaskua.

Las Vegas bay

Somewhere between Hoover dam and Grand Canyon...

Miten käy voimakaksikon? Ehtiikö Sampo ajaa lääkehuuruisen Aldon Grand Canyonille ennen auringonlaskua? Laskeeko aurinko? Paljonko kello on ja miten Williams liittyy tähän kaikkeen? - Tsekkaa blogi myös tänään maanantaina illalla!

Sphere and floating in Las Vegas

Kotoota käskettiin sanoa, että ette saa.

Ensimmäinen päivä Las Vegasissa alkoi kamerahuolien selvittämisellä. Löysimme onneksi kameraliikkeen, joka hoiti paikan päällä kennojen puhdistamista. Jätimme kameran pariksi tunniksi huoltoon ja kävimme sillä välin suorittamassa jo perinteeksi muuttuneen fastfood-aamiaisen tällä kertaa Carl's jr::lla. Kokonaisen kuukauden ajan roskaruuan syöminen oli alkanut mietityttää ja päätimme käydä CVS/pharmacyssa hoitamassa itsellemme multivitamiinitabletteja. CVS/pharmacy on tavallaan paikallinen Alepa, ja josta saa myös viinaa, viiniä ja lääkkeitä. Sami osti vitamiinit ja minä itselleni ibuprofeenia edelleen jatkuvaan paskaan olooni. Päästyämme autoon, nappasin käteen nappipurkin ja ihmettelin kipulääkkeiden kokoa ja hajua. Eipä siinä vaiheessa paljon kiinnostanut tuollaiset asiat, sillä tärisin ehkä jonkinlaisesta kuumeesta ja heikosta olosta johtuen. Lääkkeet eivät kuitenkaan auttaneet, joten siirryin Budweiseriin. Aikaa kameran noutoon oli vielä reilusti, joten näpytimme navigaattoriin lähimmän T-mobilen liikkeen osoitteen ja valuimme sinne, sillä San Franciscossa T-mobilen liikkeessä meille myyty rajoittamattomalla web-liikenteellä varustettu puhelinliittymä oli alkanut tahmata jo aamulla Spotifyn ja perusnetin käytön yhteydessä. Meille selvisi, että rajoittamaton tarkoittaa "rajoittamatonta". San Franciscon homopetteri ei selkeästi ollut osannut hommiaan, joten nyt sopimustamme muutettiin enemmän täysin rajoittamattomaan suuntaan, kuitenkin sillä ehdolla, että kahden gigan liikenteen jälkeen nopeus putoaa taas. Ihme paskaa ja rahan menoa! Tähän on kuitenkin tyytyminen, sillä emme jaksa käyttää enää aikaa kunnollisen netin hommaamiseen. Lopulta kamerakin saatiin huollosta hintaan 54 dollaria.

Stratospheren torni

Mietimme päiväohjelman ja sovimme ettei tänään stressata liikaa ehtimisestä ja suorittamisesta. Ajelimme Chargerilla Stripin eli Las Vegas Boulevardin edes takas ja kävimme kääntymässä downtownissa, josta meille oli vinkannut Losissa T.G.I. Friday'sin kiva ja varsin puhelias tarjoilijatyttö. Päätimme jättää autoilut tältä päivältä tähän, joten käynti muovipussien kanssa hotellikerroksemme jääkoneella oli ajankohtaista. Budit jäihin ja ei kun odottamaan... Hotellimme tornin huipulta 250 metrin korkeudelta on melko hyvät näkymät. Kävimme napsimassa sieltä muutamat valokuvat ja ihmettelemässä maisemia. Huipulla tulee ja läskihammasta alkoi kolottaa. Löysimme hotellin ravintolakerroksesta legendaarisen Krispy Kreme -donitsimestan. Tusina erilaisia donitseja pykälään kahvien kera, ja kyllähän ne maistuivat!! Tässä vaiheessa lienee syytä mainita edelleen paskan fyysisen olon olemassa olo ja sen lääkitsemisen tarve. Otin jälleen särkylääkepurkin käteeni, mutta ihmettelin kuinka sen korkki näytti erilaiselta ja miksi sinetti oli vielä ehjä... Mahtaisikohan syynä ollut se, että olin päivällä ottanut kolme multivitamiinitablettia särkylääkkeiden sijaan. Selkeästi seura eli ympäristö tekee tyhmemmäksi kuin mitä olen normaalisti. Saimme tästä kyllä ihan kelpo naurut. 600 mg ibuprofeenia alkoi auttaa tällä kertaa nopeasti.

Mr Highroller Stratospheren huipulla stripin suuntaan

Auringon laskettua Nevadan autiomaiden taa vedimme kauluspaidat yllemme ja suuntasimme vinkkien perusteella downtowniin. Taksikuskikin selitti meille kuinka stripillä on todella kallista pelata. Minimipanokset siellä pyörivät parissa kympissä, kun taas downtownissa eli vanhalla puolella minimit ovat viisi dollaria. Taksi pudotti meidät Fremont Streetin kupeeseen ja siirryimme kyseisen kadun katetun osuuden alle -> http://en.wikipedia.org/wiki/Fremont_Street_Experience Jotenkin molemmilla tuli olo kuin olisi ollut aivan käsittämättömän isolla ruotsinlaivalla. Casinoita riitti lähes silmänkantamattomiin. Vuonna 1941 avatussa El Cortezissa fiilis oli kuin 70-80-lukujen Vegas-leffoissa. Myös asiakkaat näyttivät yhtä kuluneilta ja ikääntyneiltä kuin itse paikka. Slot machinet veivät massimme, mutta pääsimme sentään kokemaan huvittavan quarterit muovikupissa -kokemuksen. Fremont Streetin casinot eivät juuri eronneet toisistaan, mutta Golden Gate Casinolla oli kevyesti parhaimman näköiset black jack -jakajat! Kai sitä nyt viihtyy vaikka häviää, jos silmien korkeudella heiluu pari puolipaljasta D-kuppia ja jakajien vaatetus nyt oli muutenkin minimalistista! Hämmentävää oli myös jakajien rento meininki silloinkin kun talo häviää. Party for everyone! Tokihan sitä pelaajat pelaavat lopulta enemmän, jos jakajakin on kiva ja mukana pelaajien hyvässä meiningissä. Tästä taas vastakohtana oman hotellimme vietnamilaiset jakajat. "Hurry up!" *tap tap tap* pöydän pintaan eikä hymyn hymyä. Oliko syynä downtownin jakajien rento meininki vai mikä, mutta tässä vaiheessa yötä Sami oli plussalla jo muutaman satasen!

Downtown

Golden Gate Casinon bissenlaskijat

El Cortez

Fremont Street katoksen alta

Mennessämme downtowniin taksi maksoi reilun kympin. Lähtiessä taksia ei meinannut saada, sillä takseilla on täällä selkeästi omat alueet, mistä saa ottaa kyytiin mihinkin suuntaan meneviä kyytiläisiä. Mene ja tiedä, mutta meiltä tämä meni vähän ohi. Lopulta löysimme taksin, joka olisi heittänyt meidät kotiin, mutta hinta olikin pompannut jo kahteenkymppiin! Matkaa hotellille oli vain pari mailia ja epäamerikkalaiseen tapaan päätimme kävellä. Päätös osoittautui hieman kuumottavaksi, sillä olihan T.G.I. Friday'sin tarjoilijakin tokaissut, että hotellimme ja downtownin väli on ehkä hieman epäilyttävää seutua. Kyllähän sieltä muutama kaveri tulikin vastaan, mutta vältyimme väkivallalta tällä kertaa. God bless America! Sänky kutsui minua, mutta Sami kävi vielä pelaamassa edellisen illan tapaan oman hotellin casinolla tunnin verran.

--

Toinen päivä käynnistyi väsyneissä merkeissä ja nukuimme pitkään. Stressiä ei päätetty tänäänkään ottaa mistään. Ensimmäiseksi vedimme shortsit jalkaan ja liikahdimme poolille ottamaan aurikoa ja kellumaan altaaseen. Aurinkolasit olisivat ehkä tulleet tarpeeseen vaalean betonin ja kuumien tyttöjen ympäröiminä. Valitettavasti ilmeisesti pohjoisen poikien luonnottomanvalkoiset keskivartalosta ehkä hieman pyöreät, mutta muuten niin kiinteät vartalot eivät herättäneet vastakkaisessa sukupuolessa minkäänlaista vastahäikäisyreaktiota - terveisiä kotiin ;) Todellisuudessa meitä molempia kuumotti auringossa palaminen emmekä täten hölmöilleet turhan kauaa polttavan pallon alla.

Suihkun ja hotellin ylihinnoitellun diner-tyyppisen ravintolaruokailun jälkeen poistuimme residenssistämme. Eilisestä poiketen suunta oli stripille eli vastakkaiseen suuntaan kuin downtown. Kävelimme koko matkan hotelliltamme (eli stripin pohjoispäästä) etelään käyden vähän väliä erinäisillä casinoilla bisseillä. Todetaksemme eilisen taksikuskin olleen väärässä, löysimme kyllä stripiltäkin viiden dollarin minimipanoksilla varustettuja pöytiä. Iltapäivän aurinko laski melko nopeasti ja stripin loisto pääsi valloilleen. Eritoten Bellagion edessä kai vartin välein suoritettava vesi- ja valoshow musiikin kera oli aika hieno. MGM Grand, Caesar's Palace ja Bellagio olivat prameimmat mestat, mutta Excalibur oli kyllä ehdottomasti överein. Joimme siellä parit bisset ja tequilat baarissa, jossa kohtasivat Sokos Hotel Vantaa, Zetor, ruotsinlaiva ja ripaus Lady Moonia - how good is that!?

Aldo ja Bellagio

Sam ja Eifel-torni

Bellagion vesishow

Excalibur

New York? Not yet!

Vapauden Sampo

Yleisvammaisena minun piti käydä vielä apteekissa hakemassa kortisonivoidetta muutama päivä sitten alkaneeseen mystiseen vesikelloallergiakämmeneeni, joka oli aamulla pahemmassa kunnossa kuin eilen. Kuvitelkaa näppylähanskojen pinta kutiavana suoraan kämmenen pinnassa. Mikäli tilanne on huomenna pahempi kuin tänään, on edessä sairaalareissu. Tässä vaiheessa lienee syytä muistuttaa kaikkia matkavakuutuksen tärkeydestä! Meillä on vakuutukset kunnossa, joten kustannuksia ei ainakaan tarvitse jännittää. Apteekkireissun jälkeen kello alkoi näyttää jo puolta yötä ja useiden mailien kävelyt tuntuivat molempien jaloissa. Otimme stripin suuntaisesti kulkevan monorailin takaisin hotellin suuntaan hintaan viisi dollaria per nassu. Taksi olisi tullut maksamaan ainakin tuplat ja olisi varmasti ollut hitaampi. Hotellille päästyämme haimme taas jäitä jääkoneesta, ja autostamme kasan vesipulloja aamun janoa varten. Molemmilla on ollut kevyt nestevajaus koko päivän eli kylmät vesimassat tulevat huomenna enemmän kuin tarpeeseen.