Gentlemen start your engines!

Jenkeissä on liputuspäivä aina.

Philadelphian esikaupunkialueen reunalla sijainneelta hotelliltamme, maittavan, huoneeseen tilatun aamiaisen (pekoni, puoliksi paistetut munat, vaalea paahtoleipä, mansikkahillo, kahvi ja tuoremehu) jälkeen, Whitey porhalsi jo kohti pohjoista. Matkaa olisi muutama sata mailia ja kerrankin olimme liikkeellä hyvissä ajoin.

Pistä auto parkkiin tohon pellolle..

Puolipilvinen taivas oli vastassamme kun parkkeerasimme sotaratsumme talkooväen osoittamaan paikkaan keskelle massiivisen kokoista peltoa. Pellonreunalta matka jatkui puolisen mailia kohti erästä Pohjois-Amerikan autourheilun mekkaa, Pocono racewaytä. Pocono on saanut Nascarille hieman poikkeavasta kolmiomaisesta muodostaan lempinimen "the tricky triangle". 

Ihmisiä matkalla kohti samaa päämäärää oli taas enemmän kuin pieni mies voi kerralla uskoa. Fiilis korkealla mutta selkeästi jotain ennen näkemätöntä porukan yleisilmeessä taas kerran oli...? Koska Nascar ja sen ympärille rakennettu hässäkkä oli meille täysin vierasta jouduimme kysymään hieman neuvoa.

Pian löysimmekin ihmismassastajonkun selkeästi tapahtumasta järjestämisessä jollakin tasolla mukana olevan. Ystävällinen herra olikin kavereineen erittäin innoissaan kuullessaan ettemme tienneet tapahtumasta juurikaan ja opasti meitä erittäin mielellään. Hetkessä olimme kuin satoja kilpailuja ennenkin todistamassa olleet paikalliset ja osasimme sujuvasti liikkua rata-alueen ulkopuolelle järjestettyjen kojujen, sekä esillä olevien autojen ja tallien välillä. Nyt on tarpeeksi monta kertaa todistettu se, ettei kysyvä tieltä eksy ainakaan tässä maassa. Apua saa enemmän kuin tarvitsee kun sitä reippaaseen sävyyn kysymällä pyytää. Paikalliset tuntuvat jopa innostuvan tietämyksensä jakamisesta kun huomaavat olevansa jossain asiassa viisaampia. Ja loppujen lopuksi sen kyllä huomaa; Nascar on junttien sirkushuvi ja päivän päätteeksi tajusimme että yhteenlaskettu ÄO:mme oli valehtelematta varmasti lähellä satunnaisotannalla yleisöstä otetun 10 hengen älykkyysosamäärää, ellei jopa hieman sen yli. :p Onhan Pocono todella syrjässä mutta en ymmärrä kenelle muulle, kuin jollekin paikalliselle valopäälle tulee edes mieleen yrittää huutaa 50 autosta lähtevän äänen yli joka ikinen kerta kun ne kilpailun aikana pääsuoran ohittavat,. Ei vissiin koulunpenkki aikanaan ole riittävästi maistunut. Noh, tulipa nähtyä näitä tosi TOSI junttejakin sitten jossain..

Tallit ja alempien luokkien autot esillä kaikille ennen kisaa!

"Toyota MarkII on autoista ehkä voittamaton..."

Nascar lajina on mitä suurinta herkkua. Jälleen kerran tapahtuma jota vain pitää itse olla paikanpäällä todistamassa ymmärtääkseen mikä siinä kiehtoo. Aivan, kuten baseballkin siis, mutta jos mahdollista, vielä vähän amerikkalaisempi. Ylilyömisen tämä kansa siis osaa ja siitä saatiin hyvä muistutus Nascarissa. Kilpailun aloitusseremonia oli vielä ihan normaalia ajajien esittelyä ja hehkutusta, mutta ennen maammelaulua pääsuoralle ilmaantunut armeijan hummer-pataljoona ja viimeisen "...and the home of the brave!" lauseen kajahtaessa ilmoille katsomon yli lentänyt armeijan joukkojenkuljetuskone ovat kyllä omiaan tästä kertomaan. Kyllä taas tunsimme olomme melkoisen pieniksi. 

Kyllä lähtee... Mulla oli Sierrassa (vm. 85) vähän samanlainen pata joskus vuonna 1999... 

"Stand hut!"

Taittele tuo kolmioksi...

"Gentlemen start your engines!", käsky kuljettajille käynnistää moottorit kajahti lopulta muodollisuuksien jälkeen kaiuttimista ilmoille ja varikkosuoralla parkissa olleet neljäkymmentäyhdeksän autoa pärähtivät käyntiin. Autojen massiivinen ääni ja upea tunnelma veivät kyllä jälleen sydämemme. Nascarissa lähtö on ns. lentävä, eli ensimmäiset kierrokset ajetaan turva-auton perässä ja nopeus nostetaan jonnekin reilun 100 mailin (n. 160 km/h) tuntumaan. Turva-auto poistuu muutaman kierroksen jälkeen ja kilpailu voi alkaa. 50 autoa hanat auki ja reilut 200 mph (n. 350 km/h) lasissa pääsuoran ohi pinkovat autot rikkovat korvasi joka ikinen kerta sinut ohittaessaan. Ääni on pökerryttävä ja se repii ympäröivää ilmaa kuin ukkosmyrsky. Jokaisella kierroksella autojen ohittaessa tuntuu siltä että vähänkin kovempi ääni ja korvasi vuotaisivat verta. WAU! 

"Wrrooo

oooommmm"

Aldo oli kerrankin onnistunut nettivarauksen teossa ja paikkamme olivat sopivan korkealta sekä aivan maaliviivan tuntumasta. Seisoessa pystyi näkemään melkein koko radan, joka siis on Poconossa enemmänkin kolmion kuin Nascarille tyypillisen ovaalin muotoinen. Keskellä rataa on paikkoja asuntoautoille ja varmasti myös meillä Euroopassa käytetyimmille asuntovaunuille mikäli mieli tekee seurata koko kisaviikonloppu ja osallistua kaikkien kilpaluokkien ajoihin. Mehän olimme siis seuraamassa vain suurinta, Sprint cupin osakilpailua. Sprintissä autoissa on eniten tehoja, mutta toisaalta kuljettajatkin ovat kokeneempia eikä vaaratilanteita näin pääse syntymään ihan niin paljoa kuin pienemmissä luokissa. 

Nascar kilpailussa ajetaan 200 kierrosta. Ensimmäiset sata kierrosta on selkeästi vain kyttäilyä ja odottelua. Pakkopullaa jonka aikana surkeimmat kuljettajat mokaavat ja heikoimmat tallit keskeyttävät. Jos keltainen lippu on tarpeellinen, tulee turva-auto radalle ja nopeimpien autojen etumatka kuroutuu umpeen, aivan kuten kilpa-autoilun kuninkuusluokassa, formula ykkösissä. Täysin F1:stä poiketen Nascarissa ei ajeta lainkaan märällä tai sateella. Kuinka ollakaan kilpailu Poconossa keskeytettiin reilun sadan kierroksen jälkeen kun taivas repesi. Veti tuli aivan älyttömästi noin tunnin ajan. On tämä hassu maa, kilpa-autoilussa ei ymmärretä sadekelinrenkaista ja siviiliautoilussa ei tunneta talvirenkaita juuri lainkaan... Noh, sade lakkasi mutta rata oli edelleen käyttökelvoton. Ongelmaa selvittämään radalle lähetettiin muutama vettä radanpinnasta imuroiva rekka sekä kolme suihkuturbiinit lavalle asennettua lava-autoa jotka puhalsivat radan pintaa kuivaksi! Suut auki seurasimme reilun 40 minuuttia toimintaa jonka tuloksena rata oli rutikuiva ja kisaa voitiin jatkaa. 

Väärä ajosuunta!

Kohti viimeisiä kierroksia vahti nousi ja jännitys kilpailua seuratessa kasvoi. Tämä kilpailun jälkimmäinen puolisko taktikoimisineen antoi varmasti eniten niille jotka olivat varikkoalueelta vuokranneet käyttöönsä laitteet tiimiradioiden kuuntelemiseen. Taktikoinnissa ovat mukana kuljettajan lisäksi varikkomuurin reunalla olevaa tallin porukkaa sekä katsomon yläpuolella oleva, koko radan näkevä tähystäjä eli spotter. 

Tappi lautaaN

Kakkonen on ykkönen

Viimeisten parinkymmenen kierroksen aikana johtopaikkakin vaihtui kerran tai pari, mutta varsinainen kilpailu käytiin selkeästi sijoista kolme ja neljä. 

Kilpailun jälkeen jännitimme hieman humaltunutta junttikansaa ja heidän aikaansaamaa tunnelmaa. Ilman erikoisuuksia kuitenkin selvittiin tästäkin ja pääsimme pian autollemme takaisin. Outoa ettei pellon jälkeen ulos tapahtumapaikalta johtanut kuin kaksi kaistaa ja silti jälleen kerran liikenne soljui älyttömän tyylikkäästi. Tämäkin asia on nyt monesti todettu niin paljon härmäläistä vastikettaan toimivammaksi että oikein hävettää! 

Kyllä voittajan on helppo...pyöriä.

Päivän epistolan jälkeen matka jatkui täysin ennakkosuunnitelmista poiketen edelleen kohti pohjoista ja siis kauemmas viimeisestä määränpäästämme, New Yorkista. Canadan rajalle noin viiden tunnin ajon jälkeen päästyämme alkoi kello olla meille taas tuttuun tapaan reilusti yli puolen yön. Matkaa viivästyttivät välillä syödyt Dunkin Donuts -mestasta ostetut erilaiset bursat sekä tuulilasin itikoista puhtaaksi jynssäämiseen käytetty aika. Täällä pohjoisemmassa maasto oli jälleen aivan erityyppistä kuin aiemmin matkallamme. Korkeuserot olivat nyt valtavia ja tiheää mutta melko matalakasvuista metsää oli silmän kantamattomiin.. 

Miksi voimakaksikko pohjoiseen matkaa? Onko suuntavaisto viimeinkin siis pettänyt?
Onko oikea vastaus todellakin Kanada? Kuka tai mikä putoaa taas.. ..ja minne?
Milloin Nykiin mennään? 

Kuka asuu 1209 Ocean Terrancessa ja 

mitä hittoa se nyt kiinnostaa?

Kotimaiset festarijärjestäjät huomio!

Streets of Philadelphia

Washingtonista Philadelphiaan lähdettiin lähinnä vain siksi että se osui näppärästi reitille ja oli lähempänä jo ennen reissua lukkoon lyötyä sunnuntain megaspektaakkeliohjelmaamme, NASCARia. Vaihteeksi enemmän pohjoiseen osoittanut kompassineula oli kivaa vaihtelua matkanteolle. Olemme jo aiemmin huomanneet että valitsemamme kulkusuunta lännestä itään oli hyvä vaihtoehto, koska ajamisemme osuu useimmiten iltaan ja auringon laskun. Nyt aurinko laskee selkämme taa, eikä kuljettajan tarvitse siristellä silmiään ajaessa. Päivisin aurinko toki paistaa lähes kohtisuoraan ylhäältä, joten kulkusuunnalla ei silloin ole juurikaan väliä.

Skyline Philadelphia.

Philadelphiaan saavuimme kivasti iltapäivä neljän kieppeillä. Valoisaa aikaa oli siis tiedossa vielä ihan kivasti tämän kaupungin fiiliksen tutkailuun. Ensi tuntuma oli jälleen kerran houkutteleva. Todella harmi ettei tällä kertaa matkabudjetissa ollut enempää päiviä tälle..! Aldon märkä päiväuni Taylor Swiftkin joutui keikkoineen jäämään kakkoseksi matkamme tieltä... harmi, sillä autossa Taylor on ollut kanssamme kolmen levyn voimin lähes koko matkan ajan ja olen ehkä itsekin oppinut pitämään tästä naapurintyttömäisestä Britneyn, Alanis Morisetten ja Nelly Furtadon risteytyksestä. Kaivakaapa spotifynne esiin!

Streets of Philadelphia.

Ajelimme muutamat todella pitkät yksisuuntaiset ja suorat kadut ihan ytimessä ristiin rastiin ja puolivahingossa löysimme jopa National Treasure -elokuvasta molemmille tutuksi tulleen kirkon! 

Merkillinen piirre Philadelphian keskustan kadunkulmissa oli poliisien määrä. En osaa sanoa oliko menossa joku erityinen päivä/viikko tai jokin muu erityisyys kaupungissa, mutta ei se siltä vaikuttanut. Poliisit, 3/ kadun kulma, tuntuivat ottavan homman melko rennosti. Ei ihme kun ihmisilläkään tuntunut suunnatonta kiirettä minnekään olevan. Kaduilla ajaminen oli melko haastavaa koska kadut ovat ahtaita. Varsinkin kun ykisuuntaisten vasen reuna oli lähes poikkeuksetta aina parkkiruutua. Täällä vieraileville on siis luvassa taskuparkkeerauksen harjoittamista oikein olan takaa.

Ennakkoon Philadelphiaan oli tutustuttu jonkin verran ja kaksi kohdetta oli ennelta valittu tarkemman ihmettelyn kohteeksi. Navigaattori huutelikin jo tiukkoja ohjeitaan ja pian oltiin perillä keskustan tuntumassa parikerroksisen punaisen tiilirakennuksen luona jonka huipulla oli Amerikkalaisen mittapuun mukaan pieni kellotorni.

Indenpendence Hall oli ollut kovasti tapetilla reilut parisensataa vuotta sitten Herra George Washingtonin puheenjohtajoimassa kokouksessa jonka tuloksena heinäkuun neljäntenä 1776 Brittaniaan Kuningasperheelle lähti kirje ”pitäkee tunkkinne”. Kaksi vuotta myöhemmin samaisessa paikassa allekirjoitettiin USA:n perustuslaki.

Independence Hall.

Sisälle taloon pääsee ilmaiselle ohjatulle kierrokselle jossa muutamat salit talosta esitellään. Näissä tiloissa on maata aikanaan johdettu ennen hallinnon siirtämistä Washingtoniin hommaa varta vasten rakennettuun US. Capitoliin (ks. aiempi blogi). Meillä kävi jälleen kohtalaisen huono tuuri nähtävyyden suhteen, sillä rakennuksen katolla ollut kellotorni oli vuorattu saneerausta varten kuten Helsingin rautatieaseman kello aikanaan. Piru. Hyvä tuuri sen sijaan saapumisajan suhteen sattui kohdalle sikäli, että Independence Hall ja ohjatut kierrokset ovat avoinna yleisölle vain kaksi tuntia päivässä ja saapuessamme pulju oli ollut reilun puolituntia auki!

Koko matkamme urheilullisen osuuden multihuipentuma toimi seuraava kohteemme; Philadelphia Museum of art. Ei meitä museon tarjonta niinkään kiinnostanut vaan valtaisan rakennuksen edusta. Rocky-elokuvasta tuttu portaikko, jonka huipulle Sylvester Stallone elokuvassa juoksee varjonyrkkeilemään jonkun treenauskohtauksen lopuksi, ei muuten ole yhtään niin jyrkkä kuin ennakko-odotuksissamme olimme asiaa pohtineet. Johtopäätös, Stallone oli ihan rapakunnossa elokuvaa filmatessaan. Kolmisen viikkoa bursaa nielleenä meitä kyllä hengästytti ihan riittävästi hyppiminen ja nyrkkeileminen kuvia varten..

Eye of the tigerit silmissämme hoksasimme pian ettei meillä ollut mitään yöpaikkaa ja aurinkokin alkoi jo laskea. Päätimme valjastaa nykytekniikan avuksemme, joten läppäri kännykän läpi nettiin ja navigaattorista POI-poimintana hotelleja lähistöltä tai huomisen ajoreitin varrelta. Yhdistelmä toimi kiitettävästi, sillä saimme pikaisesti varattua huoneen parinkymmenen mailin päästä Lansdalen Holiday Innistä kohtuullisen edullisesti. Sattuipa vielä että tämänkin hotellin arvostelussa killui neljä tähteä. Hämmästys perille päästyä oli kuitenkin valtaisa kun jälleen intialainen kaveri oli tiskillä ottamassa meitä vastaan. Ei hitto, oltiinko taas Atlantan paskahotellissa ajattelin kun kaveri alkoi sönköttää ettei huonetta saati varausta tahtonut koneelta löytyä. Lopulta huone löytyi, mutta vain yhdellä sängyllä. Virkailija kysyi haittaisiko tämä ja sanoin että ei varsinaisesti mutta oletko nyt aivan varma? Hetkisen koneen naksuttelun jälkeen mies tarjosi meille inva-huonetta neljännestä kerroksesta. Noh, mikäpäs siinä hinta pysyi samana ja tilaa olisi nyt enemmän kuin riittävästi.

Tullessamme hotellille olimme hoksanneet lähellä houkuttelevan näköisen ravintola Bones Grillin. Päivän toheloinnesta nälkiintyneenä päätimme pikaisen siistiytymisen jälkeen suunnistaa maan tavoille poikkeuksellisesti jalan parin korttelin päässä sijaitsevaan ravintolaan. Hassua on se, että onhan täällä rakennettu jalankulkutiet joka paikkaan ja ne ovat hyvä kuntoisiakin. Risteyksistä ei vain tahdo päästä niille.. ..ja sitten kun nurmikon poikki sinne hyökkäät on yhtä hankalaa päästä pois.. Itse Bones Grill oli kiva mutta hiljaisen oloinen paikka. Sisustuksessa kohtasivat Broke Back Mountain, keskustan Amarillo ja Hotelli Vantaa Hertas – eli kohtuullisen kauhean näköistä oli. Ruoka sen sijaan erinomaista, Antti veti makoisan vaalealla ruisleivällä olevan savukalkkuna hapankaalimössön. Kylkiäisenä harvemmin täällä nähtyä vihreää tankoparsaa. Itse söin mitä mainioimman lautasellisen pulled pork -lihaa, joka on siis possun kylkeä 12 tuntia savustamalla kypsytettyä luusta irti revittyä lihaa paikallisella BBQ-kastikkeella. Lisäksi tarjolla oli bataattiranskiksia ja papumössöä. Ei voi kuin suositella!

My man George Independence Hallin edustalla.

Onks Barack kotona, mul ois vähän asiaa...

Matka kohti Washington D.C.:tä alkoi North Carolinan päässä ei niin maittavalla KFC-buffetilla. Samilla on fiksaatio KFC-bucketiin, mutta hän ei sitä siis vieläkään saanut. Annoin KFC:lle tämän toisen mahdollisuuden, mutta kyllä se melkoista kuraa on kaikin puolin. Sami syökööt joku päivä ämpärinsä yksin, sillä juuri saamamme tiedon mukaan hän ei aio poistua Yhdysvaltain maaperältä ennen kuin tämä ämpäri on koettu.

Tähän mennessä ajettujen erikoiskokeiden pituudet ovat ajallisesti pudonneet yhdeksästä tunnista viiteen. Ruokapysähdyksen ja parin kusiputkakeikan jälkeen saavuimme Days Inn -motelliin Arlingtoniin, Virginiaan juuri Washington D.C.:n ulkopuolelle. Olemme todenneet motelliratkaisut, Atlanta poislukien, hyvinkin toimiviksi ja edullisiksi. Motelleissa ei tarvitse koskaan säätää auton kanssa, ja samoin kamojen huoneeseen roudaus sekä check-in ja check-out ovat nopeaa toimintaa.

Suihkussa käynnin ja motellihuoneessa internetissä vetelehtimisen jälkeen pääsimme vihdoin ulostautumaan. Olimme tilanneet netin kautta taksin, joka saapui melkoisen nopeasti motellin eteen. Kiinalaisista tytöistä tykkäävä taksikuski heitti meidät syvälle Washington D.C.:n keskustaan K Streetille. Olin katsonut meille sopivan olutravintolan netistä, mutta suomalaisista tai saksalaisista olutravintoloista poiketen tämä ravintola olikin pikkutakki- ja jakkuväelle valjastettu cocktail-ravintola. Tom Cruisea ei tiskillä näkynyt, joten emme edes viitsineet käydä sisällä vaan jatkoimme jalan Connecticut Avenuelle ja sieltä M Streetille. Ensivaikutelmaksi jokainen kuppila tuntui ulkoa katsoen liian hienolta meidän makuumme, joten emme hätiköineet baarivalinnan kanssa. Pienoisen pyörimisen jälkeen se oikea osui kohdalle: Sign of the Whale. Sopivalla ja ei liian tanssipainotteisella musiikilla, itsemme ikäisellä porukalla ja halvalla oluella täytetty baari oli juuri mitä olimme etsineet. Tarjonta oli hyvää niin juoman kuin nättien tyttöjen puolesta, joten tätä baaria Dynamic Duo suosittelee! Muutenkin kaupungilla näytti liikkuvan, koko reissu huomioon ottaen, poikkeuksellisen paljon hyvännäköistä porukkaa itsemme tästä joukosta tietenkin poislukien. Tyhjiin vatsoihin kipatut oluet ja tequilat tekivät tehtävänsä suhteellisen nopeasti, ja poistuimme takaisin residenssiimme lataamaan akkujamme seuraavaa päivää varten.

Kaksi yötä yhdessä kaupungissa tarkoittaa käytännössä aina yhtä, pitkää ja intensiivistä turistipäivää. Washington D.C.:ssä olisi vaikka mitä nähtävää, mutta eräänkin toimitusjohtajan sanoja lainaten elämä on valintoja... National Mall kohteenamme jätimme Whiteyn motellille lepäämään ja lähdimme jalan kohti Court Housen metroasemaa. Jalkakäytäviä ei tässä maassa ole liikaa, joten jouduimme kiertämään hieman päästäksemme metrolle. Ilmeisesti rullaportaissa kaatuva läski on lakisyyteriski, koska emme olleet koskaan törmänneet missään niin hitaisiin portaisiin. Metroilun päätteeksi nousimme ylös Capitol Southin asemalta. U.S. Capitol eli talo, josta senaatti sanelee lakeja muiden murheiksi, oli ihan vakuuttavan kokoinen järkäle. Independence Day -elokuvan jäljiltä se on siis vieläkin olemassa – OMG!

Terveisiä Evelle!

Court House Station, Arlington, Virginia

U.S. Capitol

Kari Grandin faija, Ulysses S. Grant

Ulkolämpötila lähenteli taas sataa fahrenheitia, ja ilmainen vierailu Capitolin lähellä sijaitsevassa Smithsonian Air and Space Museumissa oli molempien soijavirtaa helpottava kokemus. Museo sisältää muun muassa ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaisia lentokoneita, yleistä lentokonetekniikkaa sekä NASA:n autenttisia avaruusvempaimia. Mielenkiintoisen ja viilentävän museoinnin jälkeen jatkoimme Washington Monumentille. Tuo jokaiselle tuttu ihmeellinen nelisivuinen ja teräväkärkinen fallos jöpötti keskellä nurmikumpua. Muiden turistien tapaan räpsimme siitä kuvia, jotta voimme jatkossa sanoa käyneemme siellä, mutta eipä tuosta nyt oikein mitään sanottavaa ole muuta kuin ”Nähty! Eteenpäin!”. Forrest Gump mielessämme marssimme Lincoln Memorialille, mutta mitä hittoa, missä on Reflecting Pool!? Joku oli vetänyt sen kuivaksi ja paikalla oli vain hiekkakuoppa. Emme siis voineet toteuttaa uudelleennäyteltynä kohtausta Forrest Gumpista - ”Forrest.... JENNY!” Onneksi olemme tottuneet pettymään elämässä, joten se siitä. Itse Lincoln Memorial -temppelin sisällä on patsas Lincolnista. Family Guysta eli ultimaalisesta totuudesta poiketen Lincoln ei istu vessanpöntöllä. Patsas oli, tai siis on, todellisuudessa myös isompi kuin mitä se oli kummankaan mielikuvissa. Se oli valtava.

Herra Huopainen, riennä apuun! Kone ja malli oli mikä?

Smithsonian Air and Space Museumin antimia

We like the MOON! 'Cos it's very high!

Jack Bauer parralla?

Washington Monument ja random perhe

Abe

Ei ihan kuin postikorteissa tai julisteissa.

Myöhään ja krapulassa heränneet matkaajat juoksivat taas kilpaa auringon kanssa. Ehdimme nähdä vielä White Housen takapihan, ”jee”, sekä ravintolan oven eteen oksentaneen kauniin neidon, ”BAAA!” Paluumatkalla motellille kävimme syömässä Arlingtonin puolella urheiluravintolassa, joka pesi mennen tullen Sports Academyn ja kumppanit Helsingissä. Poikkesimme myös CVS/Pharmacyssa hakemassa vettä ja olutta. Jalkapohjat kipeinä kävelystä otimme taksin motellille. Olin valinnut huonot kengät turismitalsimiseen. Melkoisen väsyneenä pääsimme lopulta kahden aikaan unille - Blog or die!

Toinen aamu Washingtonissa tai oikeastaan Arlingtonissa löi naamalle ennen kuin se ehti alkaakaan. Huomasin unohtaneeni toiset matkassa olleet kenkäni Greensboroon. Onneksi olen rahamies (köh), joten Hannu, kun luet tätä, voit heittää kengät roskiin! Edellisenä päivänä olimme nähneet vain National Mallin, joten pakon edessä meidän oli pakko suorittaa parit jutut vielä ennen seuraavaan kaupunkiin lähtöämme. Check-out:in jälkeen ilmastointi täysille Whiteysta ja nenät Arlington National Cemeteryn suuntaan. U.S. Marine Corps Memorial, eli patsas jossa neljä sotilasta pystyttää USA:n lippua Iwo Jimalla, teki meille Lincoln Memorialit – patsas oli hitosti isompi kuin luulimme! Itse hautuumaa, joka on kuuluisa silminkantamattomiin jatkuvista valkoisista hautakivirivistöistään, oli kyllä ihan jees, mutta päässäni nämä vehreät nurmet kuihtuivat kuoliaaksi, kun pääsimme auton parkkiin laiton jälkeen perille. Ilmeisesti kovan kuumuuden ja kuivuuden takia myös puista varisi jo lehdet, ja nurmi oli kuihtunutta suurelta osin. Taivalsimme katsomaan Kennedyjen hautoja, ja olisi siellä ollut vaikka mitä muutakin nähtävää, mutta soija virtasi kuin viini, ja päätimme kylmästi siirtyä takaisin viileään autoon ja jatkaa ihmettelyä. Edellisenä iltana nähty White Housen takapiha ei meille riittänyt vaan meidän täytyi nähdä tämä maailman mahtavin, God Bless America, talo myös edestä! Ai että, nyt olimme onnellisimpia kuin vastavihityt! No, kello näytti 1600 Pennsylvania Avenue Northwestin jälkeen kahta ja lähdimme ajamaan kohti seuraavaa kaupunkia eli Philadelphiaa. Unohduksen ja sattuman kautta osuimmekin vielä Pentagonin vierestä kulkevalle tielle ja ihmettelimme tuota hallintorakennusta lopulta sen parkkipaikalta. ”Samanlaisia paskahuussejahan noi on ollu jo viimeset viiskymmentä vuotta...” oli Samin toteamus Kummeli-sketsiä lainaten, ja vapautimme Whiteyn voimat nostamalla automaattivaihteisen auton jarrupoljinta! Matka kohti Phillyä alkakoon!

U.S. Marine Corps Memorial a.k.a. Iwo Jima Memorial & Sampo

Död - Arlington National Cemetery

Boyz n the hood! - Once upon a time in 1600 Pennsylvania Avenue NW, Washington D.C. It ain't no fairy tale!

  Miksi nyrkit heiluivat Philadelphiassa?
Kuka laittoi nimen ja mihin paperiin? Missä roolissa poliisi oli tällä kertaa? Swift - Suzuki vai Taylor!? - To be continued...

Lomalla North Carolinassa

Automatka Atlantasta Greensboroon kesti viitisen tuntia ja olimme perillä ennalta sovitusti illalla hieman yli kello kuuden. Oikea talokin löytyi kadunpätkältä helposti, koska olin stalkannut sen etukäteen Google Street Viewillä. Pitkän kaksiviikkoisen motelli- ja hotellikierteen jälkeen tuntui super-mukavalta tulla ”kotiin” enoni Hannun ja hänen vaimonsa Catherinen luo. Ensimmäinen ilta sujuikin erinomaisen grilliruuan, virvokkeiden sekä isäntäparin kanssa rentoutuessa. Väsyneille matkamiehille oli molemmille jopa omat huoneet, joten tämähän oli aivan luksuspaikka yöpyä!!!

Surf n turf!

Ensimmäinen kokonainen päivä Greensborossa lähti liikkeelle tukevalla aamupalalla, joka muuten lämmitti aikalailla mieltä, kun miettii millaista moskaa olemme työntäneet suihimme kuluneen kahden viikon aikana aamuisin. Meille ehdotettiin erilaisia aktiviteetteja päiväohjelmaksi ja lopulta päätimme lähteä käymään Hannun kanssa tunnin ajomatkan päässä sijaitsevalla Pilot Mountain -vuorella. Ennen autoilua suoritimme väistämättömäksi tulleen takapenkin pullovuoren tyhjentämisen. Se on ihme juttu kuinka paljon pulloja ja roskaa autoon voi kertyä, kun sitä ei siivoa kertaakaan kahden viikon aikana, ja kun vielä miettii kuinka paljon olemme autossa jo aikaa viettäneet. Lopulta pääsimme matkaan roskaoperaation jälkeen. Vuoren ympäri kulkee vartavasten tehtyjä erilaisia ja eri mittaisia polkuja. Paikkaa ylläpidetään verovaroin eli Pilot Mountain on valtion luonnonpuistoaluetta. Kävelemällämme vajaan mailin mittaisella polulla oli vähän väliä näköalapaikkoja, joilta olisi nähnyt hyvällä säällä pitkällekin, mutta näin kesäkuumalla ilmankosteus rajoittaa näkyvyyttä, joka ilmenee usvaverhona. Paras aika vuodesta tällaisteen näköalailuun (kuten myös Grand Canyon -vierailuun) on kevät tai syksy. Hikisen niin sanotun hikingin jälkeen palasimme tukikohtaamme siistiytymään, jonka jälkeen lähdimme Hannun ja Catherinen kanssa syömään Greensboron keskustassa sijaitsevaan Natty Greene's -ravintolaan. Valitsimme kyseisen ravintolan, koska heillä on tarjolla oman mikropanimonsa tuotteita, ja kyllähän kaikki tietävät kuinka persoja olemme hyvän oluen perään. Olut olikin erinomaisen hyvää, ruoka maistui ja myös tarjoilijatytöt olivat erimukavia. Mikäli joku joskus sattuu eksymään Greensboroon, voimme lämmöllä suositella kyseistä ravintolaa!

Pilot Mountainilla

Pilot Mountainin kovettunutta hiekkakiveä

Kuvausassistenttimme Hannu

Catherine, Aldo ja Hannu Greensboron keskustassa

Suosikkilehtemme!

Aiemmin päivällä Pilot Mountain -vierailun aikana Catherine oli pessyt puolestamme kaikki pyykkimme eli käytännössä kaikki vaatteemme. Kiitos hänelle siitä! Olin jo koko päivän miettinyt, missä ihmeessä on minun hallussa oleva toinen Sargen avain. Lopulta klo 22 aikoihin kolminkertaisen kamojen läpikäynnin jälkeen elektroninen autonavain löytyi pyykinpesukoneesta! Kirosin tietenkin, koska olin tarkistanut taskuni mielestäni huolellisesti ennen pyykin koneeseen heittoa. Nyt ei auttanut kuin toivoa, että avain toimisi vielä. Olihan Samilla onneksi vielä täysin toimiva ja kuiva avain. Minun avaimeni oli toiminut muutenkin huonosti jo koko matkan, mutta pesukonekäynnin jälkeen se tuskin toimisi yhtään sen paremmin jos ollenkaan. Testikäytön jälkeen totesin sen olevan puoliksi kunnossa enkä jaksanut murehtia asiaa sen enempää.

Viiden tunnin kuluttua heräsin auton varashälyttimen ulvontaan - äkkiä ulos tarkistamaan tilanne ja laittamaan auto hiljaiseksi, sillä olimmehan mukavalla ja hiljaisella omakotitaloalueella! Seuraavaksi naapurilta selvisi, että auto oli huudellut on-off-on-off jo tunnin ajan ja herättänyt koko naapuroston. Outoa, ettei meistä kukaan ollut herännyt siihen saman tien. Lopulta auto hiljeni ja painuimme koko sakki takas yöpuulle, mutta unet eivät päässeet vielä jatkumaan, sillä eräs toinen naapuri oli nähtävästi soittanut poliisin paikalle tarkistamaan tilanteen. Eipä siinä auttanut kuin selitellä, että autossa on jokin vika ja sillä selvä. Poliisin poistuttua auto kuitenkin päätti aloittaa konserttinsa uudelleen. Kävin herättämässä Saminkin jo että you do jotakin! Patrioottinaapurikin saapui jo paikalle ulinaa voivotellen ja tarjosi ratkaisuksi haulikkoaan. Hannu kuitenkin ratkaisi tilanteen irrottamalla autosta akun, ja pääsimme lopulta takaisin nukkumaan.

Seuraavana aamuna minun hoitaessa kotiasioita Skypen välityksellä, otti Sami Sargea sarvista ja soitti autovuokraamon päivystysnumeroon, että mitä tehdään temppuilevan auton kanssa. Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs - auto vaihtoon! Lähin Dollarin piste löytyi vartin ajomatkan takaa lentokentän yhteydestä. Siellä asian uudelleenselittämisen sekä Sargen huonokuntoisista eturenkaista mainitsemisen ja ajaessa koko auton ajoittaisesta tärinästä selittelyn jälkeen ystävällinen palveluhenkilö kertoi katsovansa listastaan meille uuden auton. Kuinka sattuikaan, että parkissa oli vapaana toinen saman vuoden eli 2010 Dodge Charger! Kahta en vaihda, joista toinen on Charger. Vaihtoehtona olisi ollut mid-size SUV, mutta kun Chargerilla oli kerran tällaiseen matkaan lähdetty, täytyi se myös päättää sillä. Heitimme hyvästi tähän asti hyvin palvelleelle harmaalle Californian kilvissä olevalla Sargellemme. Farewell our dear friend and rest in peace! Uusi automme olikin sitten täysin vitivalkoinen Floridan kilvillä varustettu Charger eli Whitey, joksi sen lopulta pienen mietinnän jälkeen nimesimme. Eniten autonvaihdossa harmittaa Californian kilpien hylkääminen, sillä olisihan se ollut hienoa päästä New Yorkiin asti samoilla länsirannikon kilvillä. No, onpahan nyt ainakin turvallisemmat renkaat alla ja toivottavasti myös yöaikaan hiljainen Whitey.

Whitey

Päivän varsinaiseksi ohjelmaksi valitsimme Hannun ehdottaman kajakkimelonnan läheisellä Brandt-järvellä. Tarkoitus oli ottaa kaikille kolmelle omat kajakit vuokralle, mutta jonkun typerän kouluryhmän takia meille ei suostuttu vuokraamaan kuin tandem-kajakkeja. Ei se sitten lopulta haitannut, sillä kaksipaikkainen sininen banaani olikin mitä mahtavin kulkupeli vesillä! Välietapiksi järvellä otimme pienen saaren, joka osoittautui molempien mielestä lavasteeksi Lost-sarjasta. Kävimme myös uimassa saaren rannasta ja täytyy kyllä todeta, ettei meistä kumpikaan ollut koskaan ennen uinut niin lämpimässä järvessä! Vesi oli varmaan 30 asteen tienoilla, sillä ulkolämpötilat Greensborossa olivat muutenkin ollet jo pitkään joka päivä 38 astetta! Linnunmaitouintien päälle lähdimme takaisin kohti vuorkauspaikkaa, mutta palasimme vielä puolimatkasta takaisin poimimaan Hannun saareen unohtamat aurinkolasit. Käsille melonta otti oikein mukavasti muttei liikaa, ja niskanikin oli homman kanssa ihan ok, sillä olin edellisenä päivänä onnistunut sen jotenkin venäyttämään.

Kajakit Lake Brandtin rannalla

Hikiset ja hieman järvivedeltä tuoksuvat miehet palasivat takaisin tukikohtaan, jossa vastassa odottamssa oli Hannun ja Catherinen Kayla-koira. Kayla haistoi, että olimme käyneet järvellä ja siitä näki kyllä heti pettymyksen kun emme olleet ottaneet sitä mukaan järvelle, jolla Hannu ja Kayla käyvät muuten usein keskenään. Voi koiraparkaa!

Illan spektaakkeli oli vielä edessä, sillä Catherine oli kutsunut siskonsa sekä vanhempansa meitä tapaamaan illallisen yhteydessä. Margaret-sisko saapui ensin ja hänet olimmekin jo tavanneet edellisenä päivänä pikaisesti. Sitten kello löi kuusi ja Sally ja Willis saapuivat. Istuuduttuamme pöytään Sami totesi, että nyt näemme tämänkin: a true american family supper! Oli kyllä aivan mahtavaa! Pöydät notkuivat terveellistä ja hyvää kotiruokaa. Willisillä riitti juttuja politiikasta menneisiin aikoihin ja suomipojat kuuntelivat korvat höröllä. Miehellä riitti myös hassuja kysymyksiä Suomesta ja suomalaisista, tyyliin ”Onko teillä siellä kasvimaita?”. Mieltä lämmittävää oli myös kuulla vanhan miehen ylistävän suomalaista kansaa kertoessaan ettei ole ennen tavannut ihmisiä joiden sanaan voi yhtä hyvin luottaa tilanteessa kuin tilanteessa.

Koska olin edelleen puolivammainen venäytetyn niskan takia, toi Sally minulle nappivarastoistaan lihasrelaksanteeja, jotta minun ei tarvitsisi käydä jo toistamiseen reissun aikana lääkärissä. Maittavan illallisen ja mukavan seurustelun jälkeen alkoi kello lyödä jo lähemmäs yhtätoista. Sallyn, Willisin ja Margaretin kotiin lähdön jälkeen vedimme vielä muutamat bisset naamariin. Samalla saimme kuulla Samin Hannulle esittämän kysymyksen jälkeen tarinan kuinka Hannu oli aikoinaan päätynyt Greensboroon. Tätä juttua en ollut itsekään aiemmin kuullut, ja kyllä se on kumma juttu miten pienet asiat ja niiden summa elämässä voi muuttaa sunnan totaalisesti! Mahtavia juttuja!

Sami kunnostautui vielä alkuyöstä kirjottamaan blogia. Joku saattaa miettiä, että miten jaksamme kirjoittaa, kun täällä on niin paljon muutakin tekemistä ja näkemistä, ja pitäisi voida nukkuakin, jotta jaksaa joka päivä nähdä uutta. Vastaus on jo kertaalleen kai todettukin; blogia ei kirjoiteta vain kavereille luettavaksi vaan myös itsellemme. Olemme jo pariin otteeseen katsoneet blogistamme mitä olemme tehneet ja missä järjestyksessä. Tämän kokoisessa maassa ja yhtä intesiivisellä reissulla kuin meillä ei voi mitenkään muistaa kaikkea, joten tämähän toimii jo puolimatkassa muistiona itsellekin!

Viimeinen Greensborossa vietetty aamu venähti jälleen kerran vähän pitkäksi huonosti ja lyhyesti nukutun yön takia, mutta loistavan ja vitamiinipitoisen aamiaisen jälkeen saimme kerättyä itsemme ja kamamme kasaan. Lyhyt visiitti sukulaisissa oli mitä mainioin piristämään fyysisesti ja henkisesti ainakin minua. Ja luulenpa ettei Samikaan Greensborossa yhtään sen huonommin viihtynyt. Olenkin samaa mieltä Samin kanssa siitä, että tämä oli molempien mielestä se lomaosuus tästä lomasta - Kiitos Hannu ja Catherine! Heitimme isännälle ja emännälle hyvästit, jonka jälkeen uusi ja urhea valkoinen ratsumme Whitey hörähti käyntiin ja navigaattori alkoi huudella ohjeita kohti Washington D.C.:tä.

Onko Barack kotona?
Mikä oli outoa Lincoln memorialilla ja miten voimakaksikko avaruuteen joutui?
- Stay tuned for more ...