Gentlemen start your engines!

Jenkeissä on liputuspäivä aina.

Philadelphian esikaupunkialueen reunalla sijainneelta hotelliltamme, maittavan, huoneeseen tilatun aamiaisen (pekoni, puoliksi paistetut munat, vaalea paahtoleipä, mansikkahillo, kahvi ja tuoremehu) jälkeen, Whitey porhalsi jo kohti pohjoista. Matkaa olisi muutama sata mailia ja kerrankin olimme liikkeellä hyvissä ajoin.

Pistä auto parkkiin tohon pellolle..

Puolipilvinen taivas oli vastassamme kun parkkeerasimme sotaratsumme talkooväen osoittamaan paikkaan keskelle massiivisen kokoista peltoa. Pellonreunalta matka jatkui puolisen mailia kohti erästä Pohjois-Amerikan autourheilun mekkaa, Pocono racewaytä. Pocono on saanut Nascarille hieman poikkeavasta kolmiomaisesta muodostaan lempinimen "the tricky triangle". 

Ihmisiä matkalla kohti samaa päämäärää oli taas enemmän kuin pieni mies voi kerralla uskoa. Fiilis korkealla mutta selkeästi jotain ennen näkemätöntä porukan yleisilmeessä taas kerran oli...? Koska Nascar ja sen ympärille rakennettu hässäkkä oli meille täysin vierasta jouduimme kysymään hieman neuvoa.

Pian löysimmekin ihmismassastajonkun selkeästi tapahtumasta järjestämisessä jollakin tasolla mukana olevan. Ystävällinen herra olikin kavereineen erittäin innoissaan kuullessaan ettemme tienneet tapahtumasta juurikaan ja opasti meitä erittäin mielellään. Hetkessä olimme kuin satoja kilpailuja ennenkin todistamassa olleet paikalliset ja osasimme sujuvasti liikkua rata-alueen ulkopuolelle järjestettyjen kojujen, sekä esillä olevien autojen ja tallien välillä. Nyt on tarpeeksi monta kertaa todistettu se, ettei kysyvä tieltä eksy ainakaan tässä maassa. Apua saa enemmän kuin tarvitsee kun sitä reippaaseen sävyyn kysymällä pyytää. Paikalliset tuntuvat jopa innostuvan tietämyksensä jakamisesta kun huomaavat olevansa jossain asiassa viisaampia. Ja loppujen lopuksi sen kyllä huomaa; Nascar on junttien sirkushuvi ja päivän päätteeksi tajusimme että yhteenlaskettu ÄO:mme oli valehtelematta varmasti lähellä satunnaisotannalla yleisöstä otetun 10 hengen älykkyysosamäärää, ellei jopa hieman sen yli. :p Onhan Pocono todella syrjässä mutta en ymmärrä kenelle muulle, kuin jollekin paikalliselle valopäälle tulee edes mieleen yrittää huutaa 50 autosta lähtevän äänen yli joka ikinen kerta kun ne kilpailun aikana pääsuoran ohittavat,. Ei vissiin koulunpenkki aikanaan ole riittävästi maistunut. Noh, tulipa nähtyä näitä tosi TOSI junttejakin sitten jossain..

Tallit ja alempien luokkien autot esillä kaikille ennen kisaa!

"Toyota MarkII on autoista ehkä voittamaton..."

Nascar lajina on mitä suurinta herkkua. Jälleen kerran tapahtuma jota vain pitää itse olla paikanpäällä todistamassa ymmärtääkseen mikä siinä kiehtoo. Aivan, kuten baseballkin siis, mutta jos mahdollista, vielä vähän amerikkalaisempi. Ylilyömisen tämä kansa siis osaa ja siitä saatiin hyvä muistutus Nascarissa. Kilpailun aloitusseremonia oli vielä ihan normaalia ajajien esittelyä ja hehkutusta, mutta ennen maammelaulua pääsuoralle ilmaantunut armeijan hummer-pataljoona ja viimeisen "...and the home of the brave!" lauseen kajahtaessa ilmoille katsomon yli lentänyt armeijan joukkojenkuljetuskone ovat kyllä omiaan tästä kertomaan. Kyllä taas tunsimme olomme melkoisen pieniksi. 

Kyllä lähtee... Mulla oli Sierrassa (vm. 85) vähän samanlainen pata joskus vuonna 1999... 

"Stand hut!"

Taittele tuo kolmioksi...

"Gentlemen start your engines!", käsky kuljettajille käynnistää moottorit kajahti lopulta muodollisuuksien jälkeen kaiuttimista ilmoille ja varikkosuoralla parkissa olleet neljäkymmentäyhdeksän autoa pärähtivät käyntiin. Autojen massiivinen ääni ja upea tunnelma veivät kyllä jälleen sydämemme. Nascarissa lähtö on ns. lentävä, eli ensimmäiset kierrokset ajetaan turva-auton perässä ja nopeus nostetaan jonnekin reilun 100 mailin (n. 160 km/h) tuntumaan. Turva-auto poistuu muutaman kierroksen jälkeen ja kilpailu voi alkaa. 50 autoa hanat auki ja reilut 200 mph (n. 350 km/h) lasissa pääsuoran ohi pinkovat autot rikkovat korvasi joka ikinen kerta sinut ohittaessaan. Ääni on pökerryttävä ja se repii ympäröivää ilmaa kuin ukkosmyrsky. Jokaisella kierroksella autojen ohittaessa tuntuu siltä että vähänkin kovempi ääni ja korvasi vuotaisivat verta. WAU! 

"Wrrooo

oooommmm"

Aldo oli kerrankin onnistunut nettivarauksen teossa ja paikkamme olivat sopivan korkealta sekä aivan maaliviivan tuntumasta. Seisoessa pystyi näkemään melkein koko radan, joka siis on Poconossa enemmänkin kolmion kuin Nascarille tyypillisen ovaalin muotoinen. Keskellä rataa on paikkoja asuntoautoille ja varmasti myös meillä Euroopassa käytetyimmille asuntovaunuille mikäli mieli tekee seurata koko kisaviikonloppu ja osallistua kaikkien kilpaluokkien ajoihin. Mehän olimme siis seuraamassa vain suurinta, Sprint cupin osakilpailua. Sprintissä autoissa on eniten tehoja, mutta toisaalta kuljettajatkin ovat kokeneempia eikä vaaratilanteita näin pääse syntymään ihan niin paljoa kuin pienemmissä luokissa. 

Nascar kilpailussa ajetaan 200 kierrosta. Ensimmäiset sata kierrosta on selkeästi vain kyttäilyä ja odottelua. Pakkopullaa jonka aikana surkeimmat kuljettajat mokaavat ja heikoimmat tallit keskeyttävät. Jos keltainen lippu on tarpeellinen, tulee turva-auto radalle ja nopeimpien autojen etumatka kuroutuu umpeen, aivan kuten kilpa-autoilun kuninkuusluokassa, formula ykkösissä. Täysin F1:stä poiketen Nascarissa ei ajeta lainkaan märällä tai sateella. Kuinka ollakaan kilpailu Poconossa keskeytettiin reilun sadan kierroksen jälkeen kun taivas repesi. Veti tuli aivan älyttömästi noin tunnin ajan. On tämä hassu maa, kilpa-autoilussa ei ymmärretä sadekelinrenkaista ja siviiliautoilussa ei tunneta talvirenkaita juuri lainkaan... Noh, sade lakkasi mutta rata oli edelleen käyttökelvoton. Ongelmaa selvittämään radalle lähetettiin muutama vettä radanpinnasta imuroiva rekka sekä kolme suihkuturbiinit lavalle asennettua lava-autoa jotka puhalsivat radan pintaa kuivaksi! Suut auki seurasimme reilun 40 minuuttia toimintaa jonka tuloksena rata oli rutikuiva ja kisaa voitiin jatkaa. 

Väärä ajosuunta!

Kohti viimeisiä kierroksia vahti nousi ja jännitys kilpailua seuratessa kasvoi. Tämä kilpailun jälkimmäinen puolisko taktikoimisineen antoi varmasti eniten niille jotka olivat varikkoalueelta vuokranneet käyttöönsä laitteet tiimiradioiden kuuntelemiseen. Taktikoinnissa ovat mukana kuljettajan lisäksi varikkomuurin reunalla olevaa tallin porukkaa sekä katsomon yläpuolella oleva, koko radan näkevä tähystäjä eli spotter. 

Tappi lautaaN

Kakkonen on ykkönen

Viimeisten parinkymmenen kierroksen aikana johtopaikkakin vaihtui kerran tai pari, mutta varsinainen kilpailu käytiin selkeästi sijoista kolme ja neljä. 

Kilpailun jälkeen jännitimme hieman humaltunutta junttikansaa ja heidän aikaansaamaa tunnelmaa. Ilman erikoisuuksia kuitenkin selvittiin tästäkin ja pääsimme pian autollemme takaisin. Outoa ettei pellon jälkeen ulos tapahtumapaikalta johtanut kuin kaksi kaistaa ja silti jälleen kerran liikenne soljui älyttömän tyylikkäästi. Tämäkin asia on nyt monesti todettu niin paljon härmäläistä vastikettaan toimivammaksi että oikein hävettää! 

Kyllä voittajan on helppo...pyöriä.

Päivän epistolan jälkeen matka jatkui täysin ennakkosuunnitelmista poiketen edelleen kohti pohjoista ja siis kauemmas viimeisestä määränpäästämme, New Yorkista. Canadan rajalle noin viiden tunnin ajon jälkeen päästyämme alkoi kello olla meille taas tuttuun tapaan reilusti yli puolen yön. Matkaa viivästyttivät välillä syödyt Dunkin Donuts -mestasta ostetut erilaiset bursat sekä tuulilasin itikoista puhtaaksi jynssäämiseen käytetty aika. Täällä pohjoisemmassa maasto oli jälleen aivan erityyppistä kuin aiemmin matkallamme. Korkeuserot olivat nyt valtavia ja tiheää mutta melko matalakasvuista metsää oli silmän kantamattomiin.. 

Miksi voimakaksikko pohjoiseen matkaa? Onko suuntavaisto viimeinkin siis pettänyt?
Onko oikea vastaus todellakin Kanada? Kuka tai mikä putoaa taas.. ..ja minne?
Milloin Nykiin mennään? 

Kuka asuu 1209 Ocean Terrancessa ja 

mitä hittoa se nyt kiinnostaa?

Kotimaiset festarijärjestäjät huomio!

Streets of Philadelphia

Washingtonista Philadelphiaan lähdettiin lähinnä vain siksi että se osui näppärästi reitille ja oli lähempänä jo ennen reissua lukkoon lyötyä sunnuntain megaspektaakkeliohjelmaamme, NASCARia. Vaihteeksi enemmän pohjoiseen osoittanut kompassineula oli kivaa vaihtelua matkanteolle. Olemme jo aiemmin huomanneet että valitsemamme kulkusuunta lännestä itään oli hyvä vaihtoehto, koska ajamisemme osuu useimmiten iltaan ja auringon laskun. Nyt aurinko laskee selkämme taa, eikä kuljettajan tarvitse siristellä silmiään ajaessa. Päivisin aurinko toki paistaa lähes kohtisuoraan ylhäältä, joten kulkusuunnalla ei silloin ole juurikaan väliä.

Skyline Philadelphia.

Philadelphiaan saavuimme kivasti iltapäivä neljän kieppeillä. Valoisaa aikaa oli siis tiedossa vielä ihan kivasti tämän kaupungin fiiliksen tutkailuun. Ensi tuntuma oli jälleen kerran houkutteleva. Todella harmi ettei tällä kertaa matkabudjetissa ollut enempää päiviä tälle..! Aldon märkä päiväuni Taylor Swiftkin joutui keikkoineen jäämään kakkoseksi matkamme tieltä... harmi, sillä autossa Taylor on ollut kanssamme kolmen levyn voimin lähes koko matkan ajan ja olen ehkä itsekin oppinut pitämään tästä naapurintyttömäisestä Britneyn, Alanis Morisetten ja Nelly Furtadon risteytyksestä. Kaivakaapa spotifynne esiin!

Streets of Philadelphia.

Ajelimme muutamat todella pitkät yksisuuntaiset ja suorat kadut ihan ytimessä ristiin rastiin ja puolivahingossa löysimme jopa National Treasure -elokuvasta molemmille tutuksi tulleen kirkon! 

Merkillinen piirre Philadelphian keskustan kadunkulmissa oli poliisien määrä. En osaa sanoa oliko menossa joku erityinen päivä/viikko tai jokin muu erityisyys kaupungissa, mutta ei se siltä vaikuttanut. Poliisit, 3/ kadun kulma, tuntuivat ottavan homman melko rennosti. Ei ihme kun ihmisilläkään tuntunut suunnatonta kiirettä minnekään olevan. Kaduilla ajaminen oli melko haastavaa koska kadut ovat ahtaita. Varsinkin kun ykisuuntaisten vasen reuna oli lähes poikkeuksetta aina parkkiruutua. Täällä vieraileville on siis luvassa taskuparkkeerauksen harjoittamista oikein olan takaa.

Ennakkoon Philadelphiaan oli tutustuttu jonkin verran ja kaksi kohdetta oli ennelta valittu tarkemman ihmettelyn kohteeksi. Navigaattori huutelikin jo tiukkoja ohjeitaan ja pian oltiin perillä keskustan tuntumassa parikerroksisen punaisen tiilirakennuksen luona jonka huipulla oli Amerikkalaisen mittapuun mukaan pieni kellotorni.

Indenpendence Hall oli ollut kovasti tapetilla reilut parisensataa vuotta sitten Herra George Washingtonin puheenjohtajoimassa kokouksessa jonka tuloksena heinäkuun neljäntenä 1776 Brittaniaan Kuningasperheelle lähti kirje ”pitäkee tunkkinne”. Kaksi vuotta myöhemmin samaisessa paikassa allekirjoitettiin USA:n perustuslaki.

Independence Hall.

Sisälle taloon pääsee ilmaiselle ohjatulle kierrokselle jossa muutamat salit talosta esitellään. Näissä tiloissa on maata aikanaan johdettu ennen hallinnon siirtämistä Washingtoniin hommaa varta vasten rakennettuun US. Capitoliin (ks. aiempi blogi). Meillä kävi jälleen kohtalaisen huono tuuri nähtävyyden suhteen, sillä rakennuksen katolla ollut kellotorni oli vuorattu saneerausta varten kuten Helsingin rautatieaseman kello aikanaan. Piru. Hyvä tuuri sen sijaan saapumisajan suhteen sattui kohdalle sikäli, että Independence Hall ja ohjatut kierrokset ovat avoinna yleisölle vain kaksi tuntia päivässä ja saapuessamme pulju oli ollut reilun puolituntia auki!

Koko matkamme urheilullisen osuuden multihuipentuma toimi seuraava kohteemme; Philadelphia Museum of art. Ei meitä museon tarjonta niinkään kiinnostanut vaan valtaisan rakennuksen edusta. Rocky-elokuvasta tuttu portaikko, jonka huipulle Sylvester Stallone elokuvassa juoksee varjonyrkkeilemään jonkun treenauskohtauksen lopuksi, ei muuten ole yhtään niin jyrkkä kuin ennakko-odotuksissamme olimme asiaa pohtineet. Johtopäätös, Stallone oli ihan rapakunnossa elokuvaa filmatessaan. Kolmisen viikkoa bursaa nielleenä meitä kyllä hengästytti ihan riittävästi hyppiminen ja nyrkkeileminen kuvia varten..

Eye of the tigerit silmissämme hoksasimme pian ettei meillä ollut mitään yöpaikkaa ja aurinkokin alkoi jo laskea. Päätimme valjastaa nykytekniikan avuksemme, joten läppäri kännykän läpi nettiin ja navigaattorista POI-poimintana hotelleja lähistöltä tai huomisen ajoreitin varrelta. Yhdistelmä toimi kiitettävästi, sillä saimme pikaisesti varattua huoneen parinkymmenen mailin päästä Lansdalen Holiday Innistä kohtuullisen edullisesti. Sattuipa vielä että tämänkin hotellin arvostelussa killui neljä tähteä. Hämmästys perille päästyä oli kuitenkin valtaisa kun jälleen intialainen kaveri oli tiskillä ottamassa meitä vastaan. Ei hitto, oltiinko taas Atlantan paskahotellissa ajattelin kun kaveri alkoi sönköttää ettei huonetta saati varausta tahtonut koneelta löytyä. Lopulta huone löytyi, mutta vain yhdellä sängyllä. Virkailija kysyi haittaisiko tämä ja sanoin että ei varsinaisesti mutta oletko nyt aivan varma? Hetkisen koneen naksuttelun jälkeen mies tarjosi meille inva-huonetta neljännestä kerroksesta. Noh, mikäpäs siinä hinta pysyi samana ja tilaa olisi nyt enemmän kuin riittävästi.

Tullessamme hotellille olimme hoksanneet lähellä houkuttelevan näköisen ravintola Bones Grillin. Päivän toheloinnesta nälkiintyneenä päätimme pikaisen siistiytymisen jälkeen suunnistaa maan tavoille poikkeuksellisesti jalan parin korttelin päässä sijaitsevaan ravintolaan. Hassua on se, että onhan täällä rakennettu jalankulkutiet joka paikkaan ja ne ovat hyvä kuntoisiakin. Risteyksistä ei vain tahdo päästä niille.. ..ja sitten kun nurmikon poikki sinne hyökkäät on yhtä hankalaa päästä pois.. Itse Bones Grill oli kiva mutta hiljaisen oloinen paikka. Sisustuksessa kohtasivat Broke Back Mountain, keskustan Amarillo ja Hotelli Vantaa Hertas – eli kohtuullisen kauhean näköistä oli. Ruoka sen sijaan erinomaista, Antti veti makoisan vaalealla ruisleivällä olevan savukalkkuna hapankaalimössön. Kylkiäisenä harvemmin täällä nähtyä vihreää tankoparsaa. Itse söin mitä mainioimman lautasellisen pulled pork -lihaa, joka on siis possun kylkeä 12 tuntia savustamalla kypsytettyä luusta irti revittyä lihaa paikallisella BBQ-kastikkeella. Lisäksi tarjolla oli bataattiranskiksia ja papumössöä. Ei voi kuin suositella!

My man George Independence Hallin edustalla.