Niagara Falls

Niagara Falls ja Kanada.

Aamu Canadan rajalla valkeni nopeasti. Antti oli taas hereillä ensin, liekö nukkunut lainkaan? Yö vietettiin alempaa keskitasoa edustavassa hotlassa, jonka liki viiskymppinen täysin albiino vastaanottovirkailija ei kyseiseen kellonaikaan ainakaan vahvistanut tunnettamme onnistuneesta yöpaikan valinnasta. Olimmehan tehneet muutamia virheitä asian tiimoilta aiemmin. Tämäkin luukku taisi olla pikagoogletettu navin tietokannasta.. Kaiken hyvän päälle myöhäisestä ajankohdastamme huolimatta yö murjussa olisi maksanut yli $150. En osannut taaskaan pitää suutani kiinni vaan lausuin matkalla jo monesti kuullut sanat: "What, no discounts?". No irtosihan se huone yöksi sitten alle satkun hintaan, hah!

Uloskirjautuessamme kyselimme respalta vielä ohjeita putoukselle. Autosopparimme kieltäessä jyrkästi maastapoistumisen emme missään nimessä halunneet joutua Kanadan puolelle. No, eipä se tietysti ihan helposti olisi onnistunutkaan sen verran mittavat rajavartiohässäkät ylityspaikoilla oli.. 

Kuinka sattuikaan, kuuluisat Niagaran putoukset olivatkin ihan kiven heiton päässä luolastamme ja pian olimmekin jo pulittamassa reissun aikana tutuksi tullutta kymmenen dollarin autokohtaista maksua, jotta pääsimme nähtävyyttä lähemmin tarkastelemaan.

...hiljaa virtaa vant...

At the falls, like a boss.

Tänään matka päättyisi New York Cityn liepeille, joten aikaa ei ollut hukattavana. Nähtävää ja mahdollisuuksia oli taas paljon, ehkä liiankin kanssa. Onneksi tiimityöskentelymme toimii siinä mielessä saumattomasti, että näitä luonnonmullistuksia ja muita isoja kohteita kuvattaessa Antin viritellessä kameraa minä etsin jo seuraavaa kuvauspistettä. Ja kun Antti saa kameran vireeseen ja kuvat räpsittyä kohteesta sekä minusta  ja nähtävyydestä tehdään nopea vaihto ja minä räpsin kuvat Antista valmiiksi säädetyllä kameralla! Nerokasta ja nopeaa. Ai niin, jossain välissä pitäisi vielä ehtiä katsellakin  niitä nähtävyyksiä..!

Niagara Falls on mahtava näky. Jälleen kerran se on toki pienempi livenä kuin mitä lukemattomat TV-esiintymiset antavat ymmärtää. Veden voiman kyllä ymmärtää silti nopeasti putousta katsellessa. Ylempänä joki virtaa voimakkaasti ja putouksesta lähtevä pauhu on voimakas ja samalla jotenkin niin raikas. Pidemmän aikaa putousta seurattua alkaa väistämättäkin miettä, että miten tuo ei jo lopu? Noin paljon vettä eikä se millään ihan heti pääse tuonne ylös takaisin uudelleen putoamaan. Insinööriä kiinnostaa tietysti myös knoppitieto siitä, että putoavan veden pyörteiden takia putouksen vesi jyrsii itseltään putouksen kallioreunaa koko ajan, hitaasti mutta varmasti. Näin putouksen reuna siirtyy jatkuvasti ylemmäs jokea.

//Sami

Antti 'putoilee'

Ylhäältä katselutasanteelta putoukset ovat todella vaikuttavan näköiset. Oikealla on sitte se Kanada.

Putoukset jäävät tässä kuvassa selän puolelle.

Tätähän tämä Amerikan matkailu on ollut, että mennään paikkaan ja todetaan paikka nähdyksi. Kyllä kannatti ajaa viisi tuntia jonkun puron takia. No ei kai nyt sentään. Mahtava homma, sillä Samin idean kauttahan Kanadan rajalle lähdettiin juurikin sillä verukkeella, että emme varmaan koskaan muuten tulisi putouksia näkemään. Pääspektaakkelin jälkeen yritimme vielä etsiä jonkinlaista paikallista kauppakeskusta ja luulimmekin löytäneemme sellaisen. Kauppakeskus osoittautui turistikrääsää ja erilaisia epäilyttäviä ruokia myyväksi höskäksi – Ulos ja äkkiä! Niagara Fallsin Hard Rock Cafe sattui kohdalle, ja koska emme olleet syöneet vielä tämän lafkan tuotteita, otimme haasteen vastaan. Haaste siitä sitten tulikin, koska otimme alkuun nacho-lautasen, joka oli aivan tolkuttoman kokoinen. Se riitti yksinään viemään molempien nälän, mutta lisää oli luvassa, kun neniemme eteen kannettiin isot burgerit. Todettakoot, että loppuruokailu sujui kutakuinkin näin: Ääh ja oooh, ja lasku!

San Franciscossa auton vuokrauksen yhteydessä meille asiasta tietämättömille myytiin kuulemma todella tarpeellinen FasTrak -passi, jolla pääsee tietulleista ja silloista läpi nopeasti, ja vieläpä edullisemmin kuin että pysähtyisimme näitä tulleja joka kerta maksamaan erikseen. Dollarin asiakaspalvelija tiesi, että olemme menossa New Yorkiin, joten hän kusetti meitä huolella, sillä FasTrak on vain länsirannikon tietullisysteemi! Koko matkan aikana olimme nähneet tasan yhden FasTrak -tullin. Täten saapuessamme itärannikolle Pennsylvaniaan, ja ajaessamme sieltä eteenpäin, alkoivat tietullit mietityttää huolella. Tullit olivatkin E-ZPass -tulleja, jotka piippasivat joka kerta niistä läpi ajaessamme, että emme olleet maksaneet tullia! Vuokratessamme autoa emme olleet ottaneet tulliasioista itse kunnolla selvää, vaan FasTrakin ja E-ZPassin eron meille selvitti eräs itärannikon tietullikopissa työskennellyt nainen. Tutkiessamme tarkemmin Dollarilta saamiamme sopimuspapereita selvisi, että olemme velvollisia maksamaan kaikista liikennerikkomuksista. Olimmeko nyt pystyssä Dollarille satoja dollareita tullirikkomuksista? Palattuamme autolle Hard Rock Cafe -syöminkien jälkeen otti Sami jälleen kerran rohkeasti puhelimen kouraansa ja soitti Dollarille, että mitäs nyt tehdään. Pienoisen selvittelyn jälkeen saimme luvan ajella E-ZPass-tulleista meille myydyn palvelun puitteissa niin paljon kuin halusimme, vaikka tullit meille piippailisivatkin. Helpottuneena asiasta laitoin vaihteen päälle ja kurvasin pois parkkipaikalta kohti Interstate 90:ää.

Alunperin meidän oli tarkoitus ajaa Poconosta suoraan New York Cityyn, mutta tottuneina pitkiin ajopätkiin, otimme Niagara Fallsin isolla koukkauksella välietapiksi. Putoilut oli nyt nähty ja kello oli jotain kahden ja kolmen välissä iltapäivällä. Matkaa New Yorkiin oli reilut 430 mailia, mutta kiirettä ei - Tuollaisen matkan kun ajaa yhdeltä istumalta noin kahdeksassa tunnissa. Jos katsoo kartasta reitin Poconosta Niagara Fallsiin ja sieltä taas New York Cityyn, voi todeta reitin olevan suurelta osin sama. Emme halunneet ajaa samaa reittiä takas vaan valitsimme hieman pohjoisemmasta kulkevan reitin Interstate 90 -> Interstate 81 -> New York State Route 17 -> Highway 87.

Tullessamme Niagara Fallsiin olivat korkeuseroilla varustetut metsämaisemat olleet mahtavia, mutta pohjoisempi reitti kohti New York Cityä oli vieläkin mahtavampi. Jossain vaiheessa huomasimme onneksemme, että navigaattorissa oli päällä vältä valtateitä -optio. Reissu oli jo autoilun osalta loppupäässä, ja totesinkin yhteen väliin, että tämä on viimeinen ilta kun ajamme auringonlaskuun tai oikeastaan pois siitä. Ja nyt oli sopivasti viimeinen mahdollisuus nauttia maalaismaisemista vieläpä pikkuteitä pitkin. Teitä, jotka olivat silti kaksikaistaisia ja joilla nopeusrajoitukset olivat 65-70 mailia tunnissa.

American idylliä

random hautuumaa

Jylhien metsien läpi kaartelevat tiet ja taaksemme laskeva aurinko pakotti meidät lopulta pysähtymään. Tai ehkäpä pakottava syyllinen oli jälleen kerran useat nautitut 20 oz:n energiajuomatölkit. Pysähdyimme seuraavaan pikkukylään ja sen perinteiselle kylän raitille. Whiteykin halusi lisää löpöä tankkiin, joten auto tankille ja juoksin huoltamon sisälle kysyen vessaa: ”We don’t have one.” WHAT!? Housuunko tässä pitää kusta? Melkein vastapäätä bensa-asemaa oli Arby’s, ja ei kun ovia kolkuttamaan – lukossa, kiinni, autokaista auki!

Aaaa! Taas raittia vähän eteenpäin toiselle puolelle Taco Belliin! Taco Bell pelasti tällä kertaa ja palasin autolle, jonka Sami olikin jo saanut tankattua. Energiajuomien täytteinen päivä kääntyi siis iltaan ja Sami ehdotti pikaista ruokailua Taco Bellissä. No mikäs siinä. Jäin parkkipaikalle hinkkaamaan kai hyönteisiä tuulilasista sillä välin kun Sampo kipaisi hakemassa vähän tacoja syötäväksi. Hetken kuluttua Sami tuli naureskellen autolle ja tokaisi, että myyjä oli kysynyt, että ollaanko me Suomesta? Kuulemma aksentti on samanlainen kuin Duudsoneilla. Hell yeah!

Aurinko oli jo laskenut mailleen ja minä jatkoin ajourakkaani, sillä olin posottanut myös koko edellisen päivän Philadelpiasta Poconoon ja sieltä Niagara Fallsiin. Monster ja Red Bull -energiajuomat alkoivat taas potkia aivoihin lisää vireystilaa, joten ajaminen tuntui lentämiseltä läpi pimeyden ja metsien. Koska tiet olivat suhteellisen pieniä amerikkalaisessa mittakaavassa, ei niillä ollut juuri liikennettä. Pimeys, mutkittelevat vapaat kaksi kaistaa ja 70 mailin rajoitus sai Whiteyn potkimaan kummasti 85 mailia tunnissa (~137 km/h). Tunne oli hieno. Viimeisiä vietiin ja päätin ajaa niin pitkään kuin jaksan. Sami ehdotti jo jossain vaiheessa, että etsitään motelli, mutta en ollut valmis tähän. Pysähdyimme silti tyhjentämään nauttimamme lisäainejuomat. Sopivasti tällä pysähdyksellä näimme jälleen jotain mitä voi nähdä vain Amerikassa: Drive-thru-ATM! Tästä mieleeni tuleekin Poconossa nähty ATM-pakettiauto. Miten olisi ATM-paku nostamssa rahaa Drive-thru-ATM:lta? </Xzibit> Princess of the night eli Whitey takasin tielle ja eteenpäin...

Reissutaidetta.

Alkoi olla jo keskiyö ja matkaa New York Cityyn oli enää 30 mailia. Olimme varanneet hotellin NYC:istä seuraavasta päivästä eteenpäin, joten viimeinen yö jossain random motellissa oli edessä. Laitoimme navigaattorista POI:n eli point of interest -ominaisuuden päälle ja saimme ohjeet ajaa Mahwahin Holiday Inn -motelliin. Suhteellisen kallista oli tämäkin lysti, mutta kaipa tuon viimeisen yön ennen New Yorkia vielä kärsii, sillä olimmehan laittaneet kaikissa edellisissäkin motelleissa suunnilleen saman verran tiskiin per yö eli 50-60 taalaa per nassu – porvarit. Päästyämme huoneeseen löytyi lääkekassistamme ehkä vielä muutamat Budweiserit ennen nukkumaan menoa. Olimmehan ne ansainneet pitkän päivän päätteeksi.

//Antti

ps. Jälkikäteen selvisi, että olimme ajaneet Niagara Fallsista poispäin suurin piirtein samaa reittiä kuin mennessä, mutta pikkuteitä pitkin. Ajallisesti tämä tarkoittaa paria kolmea tuntia pidempää ajoa kuin Interstateja mukaillen.

Putousten vieressä muutamalla dollarilla pääsee katselutasanteelle.

Tasanteelta putousten suuntaan.

Aldo kikkaili jollai viltterillä ja vedestä tuli ihan mössöä...

Näin lähelle virtaavaa vettä pääsee alatasanteella. Jos tuuli on suotuisa kastuu varmasti. 

Yeeehaw!

Kanada

TravelAdvisor vinkki!

Putouksen yläpuolella.

Niagaran kaupungissa oleva kirkko ja joku tönö.

Aldon tyylinäyte...

...ja Sampoa pelottaa.

Tienvarsikylät helpottavat matkantekoa, somewhere in north NY.

Voimakaksikko kääntää siis kompassit osoittamaan New Yorkiin!
Miksi molemmat ovat ihan märkänä ja miksei Nykiin nyt sitten jäädäkään??

Onko jotain jäänyt kertomatta? 

Oliko koko reissu käsikirjoitettu alustapitäen kun aina tiedetään hehkuttaa tulevia tapahtumia? Mitä ihmettä tässä nyt enää voi käydä, äijäthän ovat olleet kotonakin jo vaikka kuinka pitkään...

Ja miksei tässä blogimerkinnässä kerrotukaan että kuka asuu 1209 Ocean Terrancessa? ja miksi näitä kertojan typeriä kysymyksiä on aina vain enemmän ja enemmän?
S t a y  t u n e d ...